TYÖHAISTATTELU

Viime talvi oli pitkä, pimeä ja kaikin puolin muutenkin perseestä. Äitini, tuo itsekäs olento, päätti vaihdattaa polvinivelensä muoviseen versioon ja moiseen säälittävään tekosyyhyn vedoten peruutti jokatalvisen Chicagon työleirinsä. Ja minun jokatalvisen, lakisääteisen lomamatkani. Vuosi sitten olimme Australiassa ja Uudessa Seelannissa kolmen viikon turneella ja takajalassa rapsututti jo siihen malliin että olisi uuden seikkailun aika.

Päivät laahustivat ja viikot matelivat. Lumeen hautautunut kaupunki vain kohisi vaimeasti, mitään ei tapahtunut. Mulla ei oo kivaa, valittelin Miehelle yksi ilta tylsistyneenä ja pyörittelin vanuttunutta villalankahässäkkää käsissäni. Valmistumassa oli jo neljäs "pipo" sinä talvena. Kun ei oo mitään tekemistä, jatkoin ja virkkasin vimmatusti. 

No mitäs sä sitten tekisit, kysyi Mies lehtensä takaa.

Siinäpä se, ongelman ydin. Mitäs mä tekisin?

Esiteinit eivät minua enää tarvitse, he osaavat jo auttavasti kammata tukkansa ja pyyhkiä pyllynsä itse. Rättivääpelin ja muonamestarin toimet eivät montaa minuuttia päivästä vie. Ja montako villapipoa ihminen kerrallaan tarvitsee?

Kotirouvuuden kliimaksi koettiin eräänä helmikuisena aamuna, kun pakkasin poikasten lounasreppuja. Maito, check. Voileipä, check. Jugurtti, check. Ja pieni rasia vihanneksia, huolellisesti riviin ladottuja kurkkutikkuja ja niiden päällä retiisistä leikelty ruusuke. Tuijotin tekeleitäni hetken aikaa tyrmistyneenä. Ei jumalauta... Tähänkö ollaan tultu? Näinkö alas olen vajonnut? Leikkelemään jotain vitun retiisiruusuja lapsosten lounaaksi. Herää Marianne!

Ei retiiseissä sinänsä mitään vikaa ole, lapsoset rouskuttelevat niitä mielellään, mutta kyllä ihmisen elämässä pitää jotakin muutakin olla. Jotakin. Vaikka oikeita töitä. 

Ja ei kun nettiin työnhakuun. Kuin tilauksesta löysinkin ilmoituksen houkuttelevasta duunista jo samalla viikolla. Paikka oli kuin minulle tehty. Iso, kansainvälinen firma etsi varatoimarin vasenta kättä koordinoimaan teknisen myynnin, logistiikan ja after salesin kiemuroita. Check. Erikoistoiveena venäjän kielen taito. Otsen pravilna. Kaiken huippuna toimisto on vain muutaman korttelin päässä kotoa, joten työmatkoihinkaan ei menisi montaa minuuttia päivässä. Double check.

Napsautin hakemuksen menemään ja jäin itseeni tyytyväisenä odottelemaan kutsua haistatteluun. Sitä sain sitten odottaakkin. Innostus laimeni ja ehti sammuakkin ja asia painui unholaan. Yllätyksekseni yhtenä päivänä toukokuun puolessa välissä, keskellä Hirmuista Urakkaa, puhelin soi ja firman HR typykkä kyseli mahdollisuutta puhelinhaastatteluun duunin tiimoilta. Sopii, sopii, vastasin häkeltyneenä luuriin ja pöyhin sahanpuruja tukastani.

Puolen tunnin ylettömän itsekehun ja hävyttömän asioiden kaunistelun jälkeen olin vakuuttanut typykän kyvyistäni ja sain kutsun seuraavalle kierrokselle eli itse varatoimarin juttusille. Korkokengät kopisten ja tukka terhakasti nutturalla marssin seuraavalla viikolla miestä tapaamaan. HR typykkä otti minut vastaan ja virallisen työhakemuksen täytön jalkeen eteeni lyötiin yllättäen soveltuvuustesti. 50 kysymystä, 12 minuuttia, anna palaa. Kätkin hämmästykseni parhaani mukaan ja kirosin mielessäni typeryyttäni. Voi hitto, niin tietenkin, soveltuvuustesti. Kas kun ei kahvinkeittokoe.

Suoriuduin testistä ilmeisesti jotenkuten, tiesin ainakin vastauksen siihen mikä kuukausi tulee tammikuun jälkeen. Ja että sopiiko pyöreä palikka nelikulmaiseen reikään. Muista en sitten tiedä.

Testin jälkeen pääsin tapaamaan herra Isoherraa ja puolentoista tunnin rupattelun jälkeen hän päätti tapaamisen kutsumalla minut kolmannelle kierrokselle tapaamaan osastojen päälliköitä. High five!

Viikon päästä haistateltiin jälleen kerran ja yleisen hyväksyvän mutinan jalkeen sain kuulla olevani toinen kahdesta jäljelle jääneestä ehdokkaasta. Ja että älkää soittako meille, me soitamme teille.

Suraavan päivänä HR typy soitti ja kertoi virallisen työtarjouksen olevan valmis kunhan hinnasta sovitaan. Olin alustavasti pyytänyt jotakin x ja y välissä. Typy tarjosi summaa z. Pudotin pyyntöni puoleen väliin tarjotun ja minimini välissä ja asiaan kuuluvien hirmuisten valitusten jälkeen typy sanoi esittävänsä sen Isoherralle. Soitan sulle perjantaihin mennessä, lupasi typy. Kuuluisat viimeiset sanat.

Kului viikko, kului kaksi ennenkuin aloin huolestumaan. Lähettämääni kohteliaaseen mitä vittua siellä munitaan tiedustelumailiin ei kuulunut vastausta. Kolmen viikon kuluttua totesin ettei tässä ole enää mitään menetettävää ja soitin Isoherralle. Jätin viesti johon en myöskään koskaan saanut vastausta. 

Viime viikolla soitin keskuksen numeroon ja pyysin puhua Typyn kanssa. Typy ei työskentele enää meillä, sieltä vastattiin kohteliaasti, haluatteko jättää viestin HRn puhelinpalveluun. No en vittu halua.

Mun mellevä työsopimus lojuu jossakin hylätyllä työpydällä pölyttymässä ja mä olen ihan limbossa kun en tiedä mitä tehdä. Käyttäisivätköhän poikaset kesäpipoa?