sunnuntai 7. syyskuuta 2014

KALAVALE JA MUITA TOSITARINOITA


Mies alkoi viime talvena suunnittelemaan koko perheen kalastusreissua pohjoiseen. Innostuin heti, kalastaminen on mukavaa ja Minnesota ja sen suomensukuisten siirtolaisten värittämä paikalliskulttuuri kiinnosti kovasti. Pienen etsimisen jälkeen löysinkin netistä oikeen mukavan, saunallisen vuokramökin, kaukana ihmisistä, yksinäisen erämaajärven rannalla. Vähän epäilin että mahtaisiko paljon mainostettu sauna olla maineensa veroinen, mutta beggers can't be choosers ja edellisestä Suomen reissusta ja saunasta taitaa olla jo neljä vuotta...

Mökki eli suomeksi hillitön kelohonkahuvila oli livenä vieläkin vakuuttavampi kuin kuvissa ja mikä parasta, ainut elonmerkki oli järven pintaa kiirinyt yksinäisen suden ulvonta iltaisin. Lähes kaksi viikkoa ilman puhelinta, ilman nettiä, ilman televisiota, siinä haastetta niille, jotka pullistelevat säälittävän jäävetensä kanssa.

Eihän se sauna tietenkään mikään oikea sauna ollut, harjakatto ja kivetön kiuas, mutta kyllä sieltä löylyt sai kun tarpeeksi lämmitti ja huitoi. Useimmiten kahdesti päivässä.

Yhden kerran poistuimme piilopirtistä, kun vierailimme läheisessa Finlandin kylässä. Siellä pysähdyimme kyläkaupalle.
Kaupan seinältä bongasin juuri sopivasti ilmoituksen Finlandin Tori-tapahtumasta


Torille piti tietenkin päästä ja suhteellisen vikkelään. Ihan kutsuvalta siellä näytti.

Jonkin sortin epävireinen kantribändi esiintyi suhteellisen epävireiselle yleisölle. Kukaan ei tuntunut erityisemmin nauttivan, mutta ei myöskään pistänyt pahakseen. Ihan suomalaisen oloista meininkiä siis.

Kotiseutumuseon puolella esillä oli suomalainen sauna, saunasäännöt sekä sekalainen kokoelma Suomen reissuilta kertynyttä krääsää.



Ko chump in ta lake!



Ja suomalaisen uudisraivaajan, John Petäjän mökki.





Matkalla takaisin 'mökille' oli tietenkin aivan PAKKO pysähtyä Pyhän Urhon patsaalle.


Suomesta muuttaneet korkkiruuvin kierot väkäleukasiirtolaiset kehittivät aikoinaan kevyen kenttävitsin, legendan Suomen suojelupyhimyksestä Pyhästä Urhosta, joka julistettiin pyhimykseksi hänen tehtyään Suuren Uroteon eli karkoitettuaan heinäsirkat Suomesta. Joku tiukkapipo irlantilainen saattaisi tästä vaatia vaikkapa syytettä plagioinnista, mutta onneksi irlantilaiset ovat tunnetusri suurpiirteistä ja reilua kansaa.

Niin tai näin, Pyhän Urhon monumentti seisoo vakuuttavana Finlandin kylässä Minnesotassa, suu auki, valmiina loitsumaan heinäsirkat jälleen kerran huitsin Nevadaan. Urkilla on myös Facebook sivut, googlatkaa jos ette usko.

Loman tarkoitus, kalastus meinasi jäädä aivan sivuseikaksi, järvi ei ollut yhteistyökykyinen. Vesi oli puhdasta mutta tummaa eikä kala tuntunut olevan syönnillä. Ei purrut lusikka, ei Rapala eikä Kuusamo, ei jigi eikä tekomato. Ameriikan kalat eivät puhuneet suomalaislle vieheille, muutamaa alamittaista muskia ja äkäistä ahventa lukuunottomatta järvi oli hiljaa. Poikasilta alkoi mennä jo usko kalastuksen rentouttavaan voimaan, hartiat painuivat lysyyn ja heitoista hävisi voima. Oli aika vaihtaa taktiikkaa.

Keräsin uistimet takaisin pakkiin ja vaihdoin tilalle paljaat koukut. Koukkuihin rakennettiin seuraavanlainen jigi; pääksi pujotettiin pari pakastemaissin jyvää ja koukun peitoksi ja ruumiiksi uhrattiin ihan oikeita metsästä kaivettuja kastematoja.

A vot.

Kyllä kelpasi. Kymmensenttisiä ahvenenruipeloita vedettin parhaimmillan 30 sekunnin välein ja muita ruutanoita vielä siinä välissä. Poikasilla oli hauskaa vaikkei sitä ihan kalastamiseksi voikkaan kutsua.




Ja niinhän siinä sitten kävi että kun lakkasin täysillä yrittämästi niin homma alkoikin pyöriä. Kesken ruutanasirkuksen vapa alkoi antaa sellaisia merkkejä että siiman päässä ei enää ollutkaan mikään ihan pieni sintti. Takaisin se ei jaksanut kauaa vetää mutta haaviin sitä ei saanut millään. Se kierteli ja kaarteli, väisti ja painoi koko lihaksikkaan ruumiinsa voimalla pohjaan. Väsytys oli lyhyt mutta ankara ja lipulta pedon oli luovuttava.

Kun lopulta sain kalan ylös ja laiturille, alkoi julmettu arvailu siitä mitä lajia saalis mahtoi olla. Pituutta elikolla oli tasan 20 tuumaa ja painoa 4 paunaa 2 unssia. Lihaksikas suu ja etummaisten evien kädenomaisuus paljasti olion eittämättä pohjakalaksi, siis ei syötävksi.


Sen enempiä miettimättä paukutin kalasta ilmat pihalle ja ajattelin että pidän lapsukaisille oppitunnin kalan fileroinnin nikseista. Suomesta tuotu Fiskarsin fileerausveitsi ei kauaa laulanut kun kala oli kauniina ruodottomina fileinä lautasella. Kas näin, lausahdin parhaalla marttaäänelläni ja ojensin lautasta lapsukaisille voitonriemuisena, näin se käy kun sen osaa! Poikaset pitelivät vihreänkalpeana seinästä tukea ja tuijottivat äitiään epäuskoisin silmin. Murhaaja, kuiskasi Esikoinen järkyttyneenä ja lukittautui loppupäiväksi vierasmajaan mököttämään. 

Kuopus löysi kuin löysikin kalakalenterista  hirmuisen olion nimen ja suurimman koskaan pyydystetyn yksilön mitat. Kyseessä on Northern hogsucker eli vapaasti suomennettuna pohjoinen sikaimuri. Ennätyskalan mitat sivulta dnr.state.mn.us

Common Name

lbs

oz       

Length"

Girth"

Waterbody

County

Date caught

Hogsucker, Northern11514¼7⅛Sunrise River near SunriseChisago8/16/1982

Voi helvetinperkeleen perkele mun kanssani! Jos en olisi fileeraushimossani vedellyt sikaimuria suikaleiksi vaan vienyt sen nätisti todistajien läsnäollessa virallisesti mitattavaksi ja punnittavaksi, niin olisin tällä hetkellä Minnesotan mestarikalastajien Hall of Famessa. Mulla voisi olla joku hieno titteli tai plakaatti jossa lukisi että Master Hogsucker Man tai jotakin muuta vastaavaa...

Sikaimurin suikaleet syötettiin järven kilpikonnille, eivät edes arvanneet mitä ennätysherkkua saivat.

2 kommenttia:

  1. On muuten ihan hitsin tyhmän näköinen kala.

    VastaaPoista
  2. Niin on. Ruma kuin sikaimuri.

    VastaaPoista