torstai 4. elokuuta 2011

LINSSILUDE



Jaaha, taas on muutama kuukausi sujahtanut ohi aivan huomaamatta, mutta talla kertaa siihen onkin hyva syy. Olen nimittain harrastanut viime aikoina kaikenlaisten kameroiden edessa patsastelua sen verran kiihkealla tahdilla etta ihan havettaa. Tai siis havettaisi jos olisin sellaista suomalaista perushapeavaa sorttia, mutta kun en ole. Siispa patsastelen antaumuksella.

Hullunkuristen tapahtumien sarja alkoi toukokuussa kun kaupunkia yli 22 vuotta itsevaltiaan elkein hallinnut pormestari Richard M. Daley jai elakkeelle. Asiaa juhlittiin erilaisin seremonioin viikkotolkulla ja juhlinta huipentui miehen viimeisena tyopaivana kaupungintalolla pidettyyn vastaanottoon. Vastaanottoja oli itse asiassa kaksi, me kutsuvieraat saavuimme paikalle jo aamuyhdeksalta ja tavalliselle rahvaalle ovet avattiin vasta iltapaivalla. Kuten tarkkanakoisempi lukija jo tajuaakin, kuului allekirjoittanut luonnollisesti kutsuvieraiden joukkoon. Aivan, sitahan minakin etta WTF?

Haluaisin uskoa tai ainakin uskotella muille, etta kutsu tuli tunnustuksena vuosikausien vapaaehtoistyosta erilaisten yleishyodyllisten jarjestojen taustajoukoissa yhdistettyna jumalaiseen, mutta vaatimattoman persoonaani mutta totuus on, etta en ole siita taysin varma. Ehka minut haluttiin paikalle pelkastaan silmanruoaksi. Amerikkalaisethan kun ovat tunnetusti ylensyomareita. Niin tai nain, koska kutsu nyt kerran tuli niin eihan minua olisi kaupungintalolta saanut pysymaan poissa villipedotkaan.

Pukeutumisessa paatin noudattaa klassista 'parhaat paalle ja loput kainaloon' - linjaa. Asuvalinta oli sen verran onnistunut, etta ohikulkeva, aluksi taysin vaarattomalta vaikuttanut TV-toimittaja paatti hyokata salakavalasti takavasemmalta ja iski mangustin notkeudella mikrofonin nenan alle.

-Mitas terveisia sina lahettaisit pormestarille ja miltas nyt tuntuu?

Tuijotin pelastyneen janiksen oloisena viiden sentin paassa uhkaavana mulkoilevaa kameran linssia ja koitin epatoivoisesti keksia jotakin sanottavaa. Silmissa musteni ja paassa loi tyhjaa mutta seuraavaan viiteen minuuttiin puhe ei katkennut hetkeksikaan, vaikka ajatus patki ja pahasti. Puolen paivan uutisissa allistyttavaa artikulointia ja syvallisia ajatuksiani naytettiin tuskalliset 30 sekuntia. Kuuden uutisiin mennessa osuuteni oli hapeamattomasti leikattu 15 sekuntiin ja oheisessa patkassa iltakymmenen uutisista sain mukaan enaa yhden lauseen. Sic transit gloria mundi...


Kahdenkymmenen minuutin jonossa seisomisen jalkeen sain puristella pormestarin katta juuri niin kauan kuin yhden valokuvan ottaminen kesti eli suunnilleen 3.2 sekuntia. Sen jalkeen jono ohjattiin kohteliaasti takaportaita pitkin takaisin kadulle ja vastaanotto oli ohi. Kohtalaisen huono hyotysuhde, sanoisin.

Valokuva minulle sentaan jai muistoksi ja siita olen ottanut kaiken mahdollisen riemun irti. Heti ensimmaiseksi siita piti teettaa 720 kappaletta 10x15 kokoisia kopioita, joita olenkin ahkerasti jaellut sukulaisille, tutuille, naapureille ja lahes joka toiselle vastaantulijalle. Anopille teetin jaakaapin oveen pantavaksi oikein erikoisversion kultareunuksin, ihan pelkastaan vittumaisen naton kiusaksi ja harmin aiheeksi.



Ja kun kerran polhoilemaan ruvetaan, niin polhoillaan sitten kunnolla. Paria viikkoa myohemmin luin lehdesta lyhyen maininnan siita, etta suuri suosikkini Kelsey Grammer kuvaa Chicagossa uutta TV sarjaansa Boss, jossa han esittaa Chicagon pormestaria. Ja etta yhteen kohtaukseen etsitaan ekstroja esittamaan hienon ravintolan asiakkaita. Ja etta kiinnostuneet voivat lahettaa kuvansa ja yhteystietonsa yllaolevaan osoitteeseen... Ja etta tarvitseeko hullua kahta kertaa kehoittaa? Eipa tarvitse, ei.

Silta istumalta lahetin kultareunaisen kuvani menemaan, onhan pormestarin kanssa poseeraaminen minulle jokapaivaista kauraa. Casting toimisto tajusi vitsin ja heti seuraavana paivana sain kiinnityksen kyseiseen ravintolakohtaukseen, jossa roolihenkiloni 'Takapoydassa hummerikeittoa hienostuneesti horppiva nainen" horppii hienostuneesti hummerikeittoa. Yhdessa kolmenkymmenen muun hienostuneen ekstran kanssa.

Kuvauspaiva kesti 8 tuntia. Kohtausta harjoiteltiin vajaa tunti ja itse kuvaus kesti puolisen tuntia. Kohtauksen kesto on alle 30 sekuntia. Editoituna ehka 15. Mikali ohjaaja paattaa edes kayttaa koko kohtausta, on hyvin todennakoista etta horpin soppaani viimeisessa nurkkapoydassa, pikkurilli hienostuneesti ojossa ja selka pain kameraa. Tai etta etsin pudonnutta lusikkaani poydan alta juuri silloin kun kamera lipuu sen poydan ohitse josta olisi lahes suora nakyma siihen nurkkapoytaan, jossa mina istun. Etta Hollywood saa odottaa, ei minusta taida talla kokemuksella kovin suurta tahtea tulla. Mutta ei mulla olisi aikaakaan juuri nyt. On nimittain lasten kylpyhuoneen remontti pahasti kesken.

PS. Enka enaa yhtaan ihmettele minka takia kaikki nayttelijat ovat niin kauhean sairaalloisen laihoja. Ei mullakaan olisi varaa syoda tuollaisilla palkoilla.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti