VIIKONLOPUN VIETTOA

24 ihmistä ammuttiin perjantai-illan ja lauantai aamun välisenä aikana. Näistä uroteoista kolmesta vastasi paikallinen poliisi, muut ovat siviilien tekosia. Että näin meillä.

Juttua täällä

NAAPURISSA NAIDAAN

Viime vuoden toukokuussa seinänaapuriksi muutti uusi perhe, isä, äiti ja kaksi lasta. Iloksemme kuulimme lasten olevan oikeaa sukupuolta, poikia siis ja juuri oikean ikäisiä, siinä suunnilleen kymmenvuotiaita. Lisää pelikavereita lapsukaisille, hyrisimme tyytyväisinä. Niin siis oletimme.

Hyvin äkkiä kävi selväksi että todellisuus ei aivan vastannut toiveita. Enemmänkin pahimpia painajaisiamme. Olimme saaneet naapurit helvetistä.

Perheen isä on juuri sellainen lievästi turvonnut hailakka punapää, jota erityisesti kammoan ihmistyyppinä. Inhoan punapäitä yli kaiken, enkä ole koskaan elämäni aikana tavannut, yhtä poikkeusta lukuunottamatta, yhtään miellyttävää punatukkaista ihmistä. Vika on yksin minussa, ei punapäissä. 

Miehen suupielessä karehtiva ylimielinen hymy ei koskaan ylettynyt hailakansinisiin, vetisiin silmiin, jotka tuijottivat pistävän arvostelevasti kaikkia ja kaikkea eteen tulevaa. Puistattavan vastenmielin sikaporsas mieheksi.

Perheen äiti on tekopirteyden ja muun feikkaamisen ruumiillistuma, juuri sellainen pelokkaaksi hakattu heikko naisenpuoli jota tekee mieli leipoa vielä lisää lättyyn että hän ryhdistyisi. Naisen kasvoilla on jähmettynyt tekohymy ja kimeä tekonauru viiltää ilmaa viiden minuutin välein kuin hyväksyntää hakien. Säälittävä, alistunut rassukka.

Perheen pojista nuorempi, yhdeksänvuotias ADHD/autismi -keissi on perinyt isänsä vastemielisen haalean värityksen. Valkoiset silmäripset ja kellertävät kulmakarvat kehystävät onttoja silmiä. Kuolonvalkean ihon alta sinisinä kuultavat suonet saavat niskakarvani pörhölle. Lapsi on ruma kuin peikko. Hän ei ota pahemmin kontaktia ulkomaailmaan. Katse on maahan painunut eikä hän koskaan vastaan tullessaan vastaa tervehdykseen. Joukkue-tai pelikaveriksi hänestä ei ole, sulkeutuneesta hiljanen-viljasesta.

Kotonaan hänestä sitten lähtee ääntä senkin edestä. Aamut alkavat yleensä kuuden jälkeen puolen tunnin kirkumiskohtauksella jolloin itketään, kiukutellaan, paiskitaan ovia ja ilmaistaan itseään koko keuhkojen voimalla. Ja kun hänet vanhempien toimesta siirretään takapihan porsaskarsinaan rauhoittumaan, alkaa hän vimmoissaan potkia palloa aitaa vasten. Jytinä kuuluu varmasti korttelin päähän. Ja seinän taakse minun makuuhuoneeseeni. Etenkin viikonloppuisin. Kello 6.30. 

Kaksi tälle puolen potkaistua palloa olen teurastanut puukolla ja lisää ruumiita tulee varmasti mikäli kiinni saan.

Vanhempi poika on kymmenenvuotias näsäviisas räkänokka, jonka mustat paksusankaiset silmälasit on sidottu kumilangalla pään ympäri ja joka pyyhkii lakkaamatta vuotavaa nenää hihaansa. Tukka on onneksi ruskea, se pitää edukseen mainita. 

Myöskään hänestä on kenenkään turha odottaa pelikaveria, sillä hän ei kuulemma pidä liikunnasta. Sen sijaan hän on intohimoinen muusikonalku. Soittiminaan puhaltimet ja jouset. Aivan. Joku riivatun pasuuna, trumpetti tai saksofoni siellä säestää pikkuveljen aamukonserttia harva se aamu.  Välillä vedetään vuorotellen; kun toinen lopettaa niin seuraava aloittaa. Iltapäivisin kuritetaan selloa, josta muuten pääsee aivan perkeleellisiä ääniä kun tarpeeksi harjoittelee. Tai ehkä työn alla on joku oikea kappale, mahdollisesti jokin goottityyppinen itsariääntelykonsertto. 

Hännän huippuna on perheeseen adoptoitu pelokas löytökoira, joka haukkua räksyttää kaikkea mahdollista oravista postinkantajiin. Sen lempihommaa on istua yläkerran isojen, koko seinän korkuisten ikkunoiden edessä ja säikkyä ohikulkevia koiria, ihmisiä, polkupyöriä, oravia, pilviä..... Koira myös livahtaa karkuun ainakin kerran viikossa, yleensä iltakusetuksen jälkeen kymmenen, yhdentoista korvilla ja säntäilee sitten häntä pitkänä ja pyörällä päästään pitkin pihoja. Perässään loppuperhe helvetillisellä huudolla säestettynä. Pidän salaa peukkuja koiran puolesta, jospa se vain tajuaisi juosta suoraan typerän kiemurtelun sijaan niin se saattaisi vielä kerran päästä oikeasti pakoon tuosta perhehelvetistä. Go Musti, go!

Tämä kaikki kävi ilmi jo muutaman ensimmäisen viikon aikana ja naapurisopu on ollut koetuksella siitä asti. Vaan jos luulin että siinä oli jo kaikki niin väärässä olin.

Joulun aikaan sikaporsas ilmoitti yllättäen aidanraosta että hän muuttaa ensi viikolla pois, koska heille on tullut ero. Eron takana on syviä henkilökohtaisia syitä, hän vielä lisäsi ja tuijotti minua merkitsevästi. 

Aivan, olet syvä henkilökohtainen persereikä ja vaimollasi on lopultakin kanttia myöntää se, ajattelin itsekseni. Mutisin kuitenkin jotain osanottoa tarkoittavaa ja pakenin selkä edellä takaisin sisään. 

Mies lähti ja vaimo jäi, lapset seilaavat kunnon avioerolasten tapaan kohden kodin väliä. Pari kuukautta sitten, pääsiäisen tienoilla, syvä henkilökohtainen syy paljastui 180 senttiseksi toistasataakiloiseksi flanellipaidassa ja reisitaskuhousuissa kulkevaksi rekkalesboksi, jonka vaimo ylpeänä esitteli uutena tyttöystävänään. Oli vaihtanut merkkiä lennossa.

Rekkiksellä on päässään piuhoja vain kolmelle asialle. Polkupyöräilylle, gluteiinittomalle ruokavaliolle ja lesboudelle.  Hän on näiden jumalaisten hyveitten lahjomaton ja jalo ritari ja oikeuksien äänekäs puolustaja. Twitterin etusivulla on kuva viisikymppisestä ylipainoisesta homssusta pyöräilyshortseissaan, kypärä tiukasti päässä. Hei, olen Susanna. Toimittaja. Lesbo. Pyöräilijä. Ja gluteiinittoman ruokavalion taikurimainen kokki. Joka vitun homojen oikeus- uutisen ja gluteiinittoman reseptin, jonka käsiinsä saa, hän twiittaa eteenpäin voimasanojen saattelemana. Maailma on kohta meidän, nyt taisteluun meidän oikeuksiemme puolesta.

Viehättävää. 

Vappuna naapurista pudotettiin hienoinen pommi kun paljastettiin että nuoripari on menossa naimisiin. Olen parhaani mukaan koittanut välttää hääjärjestelyjen seuraamista, mutta huonolla menestyksellä. Kaksi puhtaanvalkoista, kaunista hortensioista koottua morsiuskimppua on aseteltu keittön ikkunan eteen, verhot on vedetty sivuun ja yötä päivää palava spottivalo pitää huolen että asia huomataan. Hääjärjestelyjä hoidetaan 85 desibelin voimalla puhelimen välityksellä terassilta. Ja sateenkaariliput vilkuttelevat iloisesti.

Gluteiinittomia lesbohäitä vietettiin eilen, itsenäisyyspäivänä. Morsiamen poika vingutti kravatti täristen viululla here come the brides ja muita korviasärkevän kauniita kappaleita. Polkupyöriä oli pihalla tusinoittain ja hihittelevät homopojat kantoivat tarjottimia pikkurilli ojossa ja hokivat oumaigaadia kuorossa. 

Mulla ei ole mitään lesboja tai gluteiinitonta ruokavaliota vastaan. Mulle on ihan sama mitä toiset ihmiset syövät tai ketä naivat. Pyöräilijät nyt vituttavat mua ihan periaatteessa, mutta niistä lisää joku toinen kerta.

Mua vaan ärsyttää tollanen in your face -ismi, jota naapurissa paasataan. Naama punaisena huudetaan omia mieltymyksiään, oikeen etsimällä etsitään tappelua. MINÄ olen tätä mieltä ja MINÄ olen oikeassa ja jos et ole samaa mieltä, olet väärässä. Koska MINULLA on oikeus olla oikeassa.

Niin tekisi mieli mennä potkaisemaan ämmät alas saippualaatikoltaan, mutta en taida viitsiä. Hullu ei hakkaamalla parane.

TYÖHAISTATTELU

Viime talvi oli pitkä, pimeä ja kaikin puolin muutenkin perseestä. Äitini, tuo itsekäs olento, päätti vaihdattaa polvinivelensä muoviseen versioon ja moiseen säälittävään tekosyyhyn vedoten peruutti jokatalvisen Chicagon työleirinsä. Ja minun jokatalvisen, lakisääteisen lomamatkani. Vuosi sitten olimme Australiassa ja Uudessa Seelannissa kolmen viikon turneella ja takajalassa rapsututti jo siihen malliin että olisi uuden seikkailun aika.

Päivät laahustivat ja viikot matelivat. Lumeen hautautunut kaupunki vain kohisi vaimeasti, mitään ei tapahtunut. Mulla ei oo kivaa, valittelin Miehelle yksi ilta tylsistyneenä ja pyörittelin vanuttunutta villalankahässäkkää käsissäni. Valmistumassa oli jo neljäs "pipo" sinä talvena. Kun ei oo mitään tekemistä, jatkoin ja virkkasin vimmatusti. 

No mitäs sä sitten tekisit, kysyi Mies lehtensä takaa.

Siinäpä se, ongelman ydin. Mitäs mä tekisin?

Esiteinit eivät minua enää tarvitse, he osaavat jo auttavasti kammata tukkansa ja pyyhkiä pyllynsä itse. Rättivääpelin ja muonamestarin toimet eivät montaa minuuttia päivästä vie. Ja montako villapipoa ihminen kerrallaan tarvitsee?

Kotirouvuuden kliimaksi koettiin eräänä helmikuisena aamuna, kun pakkasin poikasten lounasreppuja. Maito, check. Voileipä, check. Jugurtti, check. Ja pieni rasia vihanneksia, huolellisesti riviin ladottuja kurkkutikkuja ja niiden päällä retiisistä leikelty ruusuke. Tuijotin tekeleitäni hetken aikaa tyrmistyneenä. Ei jumalauta... Tähänkö ollaan tultu? Näinkö alas olen vajonnut? Leikkelemään jotain vitun retiisiruusuja lapsosten lounaaksi. Herää Marianne!

Ei retiiseissä sinänsä mitään vikaa ole, lapsoset rouskuttelevat niitä mielellään, mutta kyllä ihmisen elämässä pitää jotakin muutakin olla. Jotakin. Vaikka oikeita töitä. 

Ja ei kun nettiin työnhakuun. Kuin tilauksesta löysinkin ilmoituksen houkuttelevasta duunista jo samalla viikolla. Paikka oli kuin minulle tehty. Iso, kansainvälinen firma etsi varatoimarin vasenta kättä koordinoimaan teknisen myynnin, logistiikan ja after salesin kiemuroita. Check. Erikoistoiveena venäjän kielen taito. Otsen pravilna. Kaiken huippuna toimisto on vain muutaman korttelin päässä kotoa, joten työmatkoihinkaan ei menisi montaa minuuttia päivässä. Double check.

Napsautin hakemuksen menemään ja jäin itseeni tyytyväisenä odottelemaan kutsua haistatteluun. Sitä sain sitten odottaakkin. Innostus laimeni ja ehti sammuakkin ja asia painui unholaan. Yllätyksekseni yhtenä päivänä toukokuun puolessa välissä, keskellä Hirmuista Urakkaa, puhelin soi ja firman HR typykkä kyseli mahdollisuutta puhelinhaastatteluun duunin tiimoilta. Sopii, sopii, vastasin häkeltyneenä luuriin ja pöyhin sahanpuruja tukastani.

Puolen tunnin ylettömän itsekehun ja hävyttömän asioiden kaunistelun jälkeen olin vakuuttanut typykän kyvyistäni ja sain kutsun seuraavalle kierrokselle eli itse varatoimarin juttusille. Korkokengät kopisten ja tukka terhakasti nutturalla marssin seuraavalla viikolla miestä tapaamaan. HR typykkä otti minut vastaan ja virallisen työhakemuksen täytön jalkeen eteeni lyötiin yllättäen soveltuvuustesti. 50 kysymystä, 12 minuuttia, anna palaa. Kätkin hämmästykseni parhaani mukaan ja kirosin mielessäni typeryyttäni. Voi hitto, niin tietenkin, soveltuvuustesti. Kas kun ei kahvinkeittokoe.

Suoriuduin testistä ilmeisesti jotenkuten, tiesin ainakin vastauksen siihen mikä kuukausi tulee tammikuun jälkeen. Ja että sopiiko pyöreä palikka nelikulmaiseen reikään. Muista en sitten tiedä.

Testin jälkeen pääsin tapaamaan herra Isoherraa ja puolentoista tunnin rupattelun jälkeen hän päätti tapaamisen kutsumalla minut kolmannelle kierrokselle tapaamaan osastojen päälliköitä. High five!

Viikon päästä haistateltiin jälleen kerran ja yleisen hyväksyvän mutinan jalkeen sain kuulla olevani toinen kahdesta jäljelle jääneestä ehdokkaasta. Ja että älkää soittako meille, me soitamme teille.

Suraavan päivänä HR typy soitti ja kertoi virallisen työtarjouksen olevan valmis kunhan hinnasta sovitaan. Olin alustavasti pyytänyt jotakin x ja y välissä. Typy tarjosi summaa z. Pudotin pyyntöni puoleen väliin tarjotun ja minimini välissä ja asiaan kuuluvien hirmuisten valitusten jälkeen typy sanoi esittävänsä sen Isoherralle. Soitan sulle perjantaihin mennessä, lupasi typy. Kuuluisat viimeiset sanat.

Kului viikko, kului kaksi ennenkuin aloin huolestumaan. Lähettämääni kohteliaaseen mitä vittua siellä munitaan tiedustelumailiin ei kuulunut vastausta. Kolmen viikon kuluttua totesin ettei tässä ole enää mitään menetettävää ja soitin Isoherralle. Jätin viesti johon en myöskään koskaan saanut vastausta. 

Viime viikolla soitin keskuksen numeroon ja pyysin puhua Typyn kanssa. Typy ei työskentele enää meillä, sieltä vastattiin kohteliaasti, haluatteko jättää viestin HRn puhelinpalveluun. No en vittu halua.

Mun mellevä työsopimus lojuu jossakin hylätyllä työpydällä pölyttymässä ja mä olen ihan limbossa kun en tiedä mitä tehdä. Käyttäisivätköhän poikaset kesäpipoa?