Vuoden viimeisen viikon 'hyva, lammin, hella' livahti sitten tietenkin Afrikan aavikoille muiden suolikaasujen seuraksi hyvin pian edellisen postauksen jalkeen. Harmituksen siemenet kylvettiin jo aaton aattona kun vasemmasta takajalasta repesi jonkin sortin lihas, janne tahi muu vastaava sisaelin helvetillisella paukahduksella lahes irtipoikki. Vaikka kuinka mieleni tekisi kaunistella totuutta edes hieman ja kertoa etta urheiluvamma syntyi puolimaratonilta kotiin pain holkatessa tai salilla viimeista pakkotoistoa kyykatessa niin joku raja sentaan pitaa olla, liioittelullakin. Painan paani ja tunnustan etta en ollut suorittamassa sen ihmeellisempaa liikesarjaa kuin paivapeiton sivuun heittamista sangyn paalta, kun ilman mitaan varoitusta jalka petti alta ja kupsahdin permannolle.
Pohjetta ihmeteltiin perheen miesvaen toimesta yksissa tuumin, linimenttia hierottiin ja vuoronperaan esitettiin arvailuja vamman vakavuudesta. Koska irtonaisia osia tai ulkoista verenvuotoa ei havaittu, katsottiin parhaaksi peitella kinttu ja sen omistaja pikapuoliin sankyyn ja painua takaisin katsomaan jaakiekkoa.
Repsahdukset, kupsahdukset ja muut, lievemman luokan venahtymat nyt kuuluvat tahan ikaan, mietiskelin enka osaanut ajatellakaan etta kyseessa olisi muuta kuin parin paivan levolla parantuva lieva lihasvamma. Niin hyvin ei kuitenkaan kaynyt vaan seuraavana paivana jalka oli taysin poissa kaytosta ja aaton juhlallisuudet suoritettiin saalittavasti yhdella jalalla koikkelehtien. Viela joulupaivan jaksoin nautiskella vapaaherrattaren paivistani sohvalta kasin, mutta sitten alkoi puuttuva pare karyttaa kaameja pahemman kerran.
Muutenkin lyhyt pinnani on erittain lyhyt mita tulee ihmisten sairauksiin ja etenkin sairaisiin ihmisiin. Ikumaailmassa ei tulisi mieleenikaan vierailla kenenkaan luona sairaalassa tai vapaaehtoisesti kuunnella minkaanlaista sairauskertomusta. Markimiset, tulehdukset ja kasvaimet oksettavat minua, vajaatoiminnoista ja suolistoperaisista oireista puhumattakaan. Kylla, olen epasympaatikko ja ilkimulkku, mutta totuus on etten voi sietaa sairaita ihmisia. Itseani kaikkein vahiten. Luulosairaitten kanssa sen sijaan tulen mainiosti toimeen ja minusta onkin aina mukava tilaisuuden sattuessa kilvoitella luulosairastamisen jalossa taidossa.
Tapaninpaiva aamuna olin siis jo kurkkuani myoten taynna potilaana oloa; sohvalla makaamista ja yleista avuttomuutta. Olin kuin yksisarvinen piru, saalittavan nakoinen mutta kahta kiukkuisempi. Mielialaani sentaan hieman kohensi joulunpyhina syliini tipahtanut Esikoisen kotitehtava. Meilla on kotitehtavien jaossa selva peli, mukulat tekevat kumpikin omansa ja aikuiset sotkeutuvat hommaan mahdollisimman vahan. Nyt olin kuitenkin, Esikoisen vastusteluista huolimatta, tempautunut mukaan joululomaksi annettuun tehtavaan, tutkielmaan Sioux heimon tavoista ja tottumuksista. Intoa ja aidillista huolenpitoa puhkuen olin tilannut hanelle netista askartelusetin, josta piti saada katevasti pyorayttamalla upea ja aidon nakoinen sulkapaahine esitysta elavoittamaan ja hikaripisteita kotiin tuomaan. Kilin kellit.
Pahvilaatikon sisallon pikainen analysointi kertoi takuuvarmasti etta katevasti pyorayttamalla niista aineksista ei saisi aikaan muuta kuin helvetillisen sotkun. Sulkien ja hoyhenten lisaksi laatikosta loytyi kilokaupalla muun muassa hevosenjouhta, nappanahkaa ja peuransuolta. Pelkkia ohjeitakin oli nelja sivua.
- Saatanan tunarit, kirosin aaneen, mika helvetin lasten askartelupakkaus tama tallainen on?
Olin jo pakkaamassa koko hemmetin petolinnun perseen takaisin laatikkoon ja palauttamassa sen takaisin muutaman valitun sanan kera, kun katseeni osui netista printtaamaani tilausvahvistukseen. Siina luki aivan selvasti etta
Crafts & Supplies/Kits/Warbonnet Kits
eika
Crafts & Supplies/Kids/Warbonnet Kits
kuten Lukihairioinen Kaikkien Alojen Uimakandinaatti siita luuli lukevansa. Auts. Kylla vanhakin koira alahtaa kun kalikkaa kolahtaa.
Suunnitelma A (Esikoinen tekee, aiti katsoo) vaihtui Suunnitema B:ksi (Esikoinen tekee, aiti avustaa) joka taas teki tilaa Suunnitelma C:lle (aiti tekee, esikoinen katsoo), josta lopulta jalostui Suunnitelma D (aiti tekee ja Esikoinen katsoo jaakiekkoa).
Kaksi sairaspaivaa sain kulutettua paahineen valmistamiseen eli siihen etta suoristin laatikosta loytyneita kasin varjattyja kalkkunansulkia hehkulampun lammolla, leikkasin ja kiinnitin alus- ja paalishoyhenia ja nahansuikaleita toisiinsa suolenpatkilla kuin paraskin intiaanivaimo. Lopputulos kokottaa nyt kirjahyllyn paalla ja mina olen valinnut itselleni intiaaninimen. Kanssani rauhanpiippua polttelevat saavat kutsua minua tastalahin nimella Ontuva Puuma. Ugh!
Joulun valipaiviksi buukattu rentoutumisretki Nykiin piti tietenkin siirtaa kuukaudella eteenpain ja sekos pisti vihaksi ihan toden teolla. Minun tuurillani tammikuun puolessa valissa mannerta vavisuttaa hilliton lumimyrakka, jonka johdosta jaan turkkeineni jumiin vaikkapa Clevelandiin viideksi paivaksi. Katsotaanko?
Kaikesta paivat pitkat sohvalla makailusta, aamuun asti netissa riekkumisesta ja muusta yleisesta laskiksi heitosta johtuen menin jo paivissakin niin sekaisin etten uuden vuoden aattona edes tajunnut etta on uuden vuoden aatto ennen kuin iltakuudelta, kun mukulat ilmoittivat sivulauseessa valvovansa "ainakin kahteentoista asti". Ei niin, etta olisin juhlaan sen enempia valmistautunut, mutta olisi ollut mukava skoolata vuoden vaihtumista jollain muulla kuin kaapin peralta loytyneella valjahtaneella Pepsi Maxilla. Koko joululoman jatkunut Afrikan Tahti- turnaus huipentui vuoden viimeisina hetkina Esikoisen voittoon ja sita myota omistusoikeuden saamiseen talon ainoaan ja himottuun Fazerin Siniseen.
Kun puoliltaoin lasikaupalla Pepsi Maxia juoneet ja siita sokerihumaltuneet ja kofeiinipilvessa pitkin seinia poukkoilleet lapsukaiset lopulta saatiin kiinni ja tainnutetuiksi olikin vuoden vaihde suurin piirtein pulkassa. Tinoja ei valettu eika raketteja paukuteltu, mutta perinteinen Katsaus Menneeseen Vuoteen ehdittiin suorittaa Miehen kanssa ennen aamun valkenemista.
Vuosi 2011 oli kaikin puolin valtavan hieno vuosi, siita olimme yksimielisia. Tammikuussa toteutin pitkaaikaisen kauhufantasiani ja kavin laseroimassa silmani kuntoon. Sen enempaa puuttumatta operaation teknisiin yksityiskohtiin, niita jokainen voi perversioidensa mukaan kayda Youtubesta kurkkimasta, olen sita mielta etta se oli yksi elamani hienoimpia hetkia kun sain heittaa silmalaseilla vesilintua.
Helmikuussa annoin lopultakin anteeksi Anna-Leena Harkoselle. En ole kovin hyva antamaan anteeksi, tatakin kaunaa olen hautonut vuodesta 1984. Kun sain Harantappoaseen ensimmaista kertaa kateeni olin mykistynyt. Ahmin kirjaa yha uudelleen ja uudelleen, opin ulkoa pitkia katkelmia. Olin ihastuksissani, olin haltioissani, olin hurmaantunut. Juuri tallaisen kirjan minakin olisin halunnut kirjoittaa, juuri tallaisen. Jos olisin osannut. Uskaltanut. Ja tehnyt toita sen eteen. Haltioitumiseni muuttui pikkuhiljaa kateudeksi. Miksi, miksi juuri hanella on kaikki tuo taito loytaa ne oikeat sanat ja viela panna ne juuri oikeaan jarjestykseen. Miksi hanella oli kaikki ja minulla ei mitaan.Vuosien myota kateus muuttui kaunaksi. Olen aina ollut sita mielta etta Anna-Leena Harkonen on suomalaisen kirjallisuuden kirkkain helmi, aito kruununjalokivi enka saa koskaan tarpeekseni hanen teksteistaan. Mutta nyt olen antanut sen hanelle anteeksi.
Maaliskuussa kuulin puskaradion kautta etta entisesta luokkatoveristani oli tullut isoaiti neljankymmenen kahden vuoden kunnioitettavassa iassa. Buahhahaa, nauraa hohotin vahingoniloisena, siitas sait helvetin jakorasia. Emme olleet Tuoreen Isoaidin kanssa koskaan parhaita kavereita, enemmankin painvastoin,
Mita isot edella, sita pienet perassa, ilkamoin pahantahtoisesti ja selitin asiaa Miehelle yha uudelleen ja uudelleen.
- Ymmarran kylla etta 42-vuotias on nuori isoaidiksi, mutta mika siina mielestasi noin huvittavaa on, kyseli mies taysin kyydista pudonneena.
- No kuvittele nyt, isoaiti. Se horoperse on nyt virallisesti isoaiti!!!! Han on ikaloppu. Old bag. Vitun isoaiti, kuvittele!!!
- Kasittaakseni luokkatovereina te olette saman ikaisia, totesi mies vakavana.
Ilonpilaaja!
Vanheneminen on vittumaista puuhaa, mutta ainakin minulla on viela noin 15 vuotta aikaa ennen mummoilua. Se ehka riittaa, juuri ja juuri.
Huhtikuussa jouduin vahingossa kaupunkiin nimelta Asheville, NC ja loysin sielta Tontin, Jolle Aion Rakentaa Talon. Tontti on katsottuna, talo on piirrettyna, enaa pitaisi loytaa rahat ja aika haaveen toteuttamiseen. Ei sen kanssa ole kiiretta, se tulee kun aika on kypsa. Harantappoaseen Allun elamanfilosofian mukaan jokaisella tulisi olla paahaave ja pari sivuhaavetta ja Ashevillen talo on nyt virallinen sivuhaaveeni.
Heinakuussa sain Miehelta syntymapaivalahjaksi silikonirinnat. Koska kaikilla amerikkalaisilla naisilla nayttaa olevan silikonirinnat, miksei sitten minulla. Mutta koska olen naimissa maailman ainoan ihmisen kanssa joka on viela itarampi kuin mina, rintani ovat nyt sielta halvemmasta paasta. Sellaiset irtomallit, tiedattehan? Ei kun oikeasti... Olimme tavaratalossa ostamassa Miehelle uutta kesarompetta ja han halusi sovittaa jotakin mallia. Siina sovituskoppien laheisyydessa lorviessa katseeni kiinnittyi hyllyyn, jossa silikonirintoja oli joka lahtoon ja jokaiseen kuppikokoon. Kiemurtelin naurusta niita hipeloidessani, minusta ne olivat hulluinta mita olin koskaan nahny. Joten tietenkin sellaiset piti heti saada. Heitin paketin ostoskarryyn ja unohdin koko jutun saman tien. Mies lahti karrynsa kanssa tiskille ja mina painelin perassa. Matkalla jain kuitenkin sovittelemaan jotakin kenkaparia ja myohastyin traagisin seurauksin kassalta. Kohta havahduin siihen etta Mies painui niska kyyryssa ulos ovista, naama punaisena kuin raivolla sonnilla ja hoyryn noustessa paasta.
- Oli sitten viimenen kerta kun pistat tissivarkkejasi mun ostoskarryyn, han murisi korvat luimussa. - Mita se myyjakin mahtoi minusta ajatella kun yksin liikkeella oleva mies ostaa pari pakettia t-paitoja, parit shortsit ja pikeepaidat. Ja tekorinnat!
Lokakuussa sain pitkaan pyytamani oppitunnin noyryyden saralla. Karmiva totuushan on, etta Leijonan ja Kukon merkeissa syntyneena kannan ikuisena taakkana ylenpalttisen proystailyn, jatkuvan aanessa olon ja kukkoilun seka hillittoman poyhistelyn viittaa. Noin yleensa ottaen suhtaudun asiaan varsin maltillisesti, mika mina muka olen tahtien asentoa muuttamaan? Mutta joskus, sillointalloin, yon pimeina tunteina, unen tuloa odotellessa sita miettii etta jos jotain joskus voisi pyytaa niin pyytaisin vahan noyryytta. Etta joskus oppisin pitamaan suuni kiinni. Edes vahan aikaa.
Sita saa mita tilaa, hoilottaa Simo Silmu ja niin sain minakin. Noyryytta opiskeltiin lahes koko lokakuu ja sellaisella tahdilla etta vielakin on sapen maku suussa. Sen enempaa koettelemuksiani kehuskelematta paljastan vain etta kokemuksesta hengissa selvinneena ostin itselleni turkin. Ja kaksikymmentuumaisen tekotukan. Saas nahda mita mies siita sanoo, jos se joskus vaatehuoneen katkoista ihmisten ilmoille paasee...
Illman karikoita ei vuodesta tietenkaan selvitty, mutta tarkeinta on se etta pursi kelluu ja virta vie. Tasta vuodesta on tulossa upea, tiedan sen jo nyt, kahdestakin syysta. Ensiksikin, koska halpa kiinalainen ennustaja sanoi minulle niin, vaatimatonta viiden dollarin maksua vastaan. Ja toiseksikin, koska aion tehda siita sellaisen!
.jpg)
