Äidin ja emännän oikeudella olen raahannut perheen miesväen Pähkinänsärkijä balettiin joka ainoa joulu. Tänä jouluna seurasimme sitä livenä Moskovasta, josta Bolshoi baletin esitys välitettiin suorana yli viiteensataan elokuvateatteriin ympäri Kanadaa ja Yhdysvaltoja. Pidin kovasti eivätkä miehetkään kovasti protestoineet, ainakaan minulle.
Aikaisempina vuosina olemme nähneet Balanchinen koreografian Chicagon Joffrey baletin esittämänä, lisäbonuksena ja jännitysmomenttina on usein ollut muutaman Esikoisen luokkakavereiden mukanaolo. Palkkioksi urheasta kulttuurikokemuksesta joulupukki on muistanut lapsukaisia asiaan kuuluvalla lahjalla.
Perheen pähkinänsärkijäkokoelma lisääntyy tänä jouluna jälleen yhdellä.
Koulun jokavuotinen tiedekilpailu on kunnialla ohi. Kuopus valmisteli tutkielman liike-energian siirtymismuodoista, esikoinen mietiskeli unen laatuun vaikuttavia tekijöitä. Monta iltaa näitä väänettiin hiki hatussa ja kyynel silmäkulmassa. Perjantaina alkaa joululoma, olemme sen ansainneet.
Ylpeänä raportoin että jokajouluinen joulukorttirumba on kunnialla suoritettu. Lapsukaiset on kuvattu jouluisissa tamineissaan, kuvat on editoitu ja printattu. Joulukorttipohjat on askarreltu liimaa, saksia ja juuttikangasta hyväksi käyttäen. Valokuvat on liimattu korttipohjiin, osoitetarrat tulostettu kuoriin ja postissa on jonotettu pieni ikuisuus jouluisia merkkejä. Koko sadan kortin pjäjäys on tipautettu laatikkoon puoli tuntia sitten. Nyt on aika voittajan olo mutta voi vittu mikä vähti!
Kauppa se on kun kannattaa ja viinakauppa eritoten. 500 sivuisten, neljäkiloisten joululahjakuvastojen ja kehitysmaihin vuohia trokaavien anekauppiaitten säälittävien läpysköiden kylkiäisenä kotiin kannettiin viinakuponki, jolla saisi vielä kympin alennustakin ensimmäisestä tilauksesta. En tiedä, minä kyllä ehdin halvat vinkkupulloni ostaa kauppareissulla, ei siihen appeja tarvita. Niin kova jano ei tule että viinaa pitää kännykällä tilata.
Ei muuten taitaisi onnistua Suomen kaltaisessa byrokratian, pilkunviilaajien ja Kyllä Minä Tiedän-Virkamiesten maassa. Ei, alkoholin ja muiden paheiden myyntiä täysi-ikäisille, täysipäisille veronmaksajille pitää säännöstellä, valvoa ja säännöllisin väliajoin lopettaa kokonaan. Muuten ei kansa kuuliaisuutta opi eikä herroja pelkää ja se, se on turmioksi.
Ulkomailla asumisessa on, muutamien muiden positiivisten tekijöiden lisäksi se hyvä puoli että suomalaisista televisio-ohjelmista ei täällä pahemmin joudu kärsimään. Tästä ovat suurimmaksi osaksi vastuussa tekijänoikeuksistaan tiukasti kiinni pitävät, perisuomalaisella mulle-kaikki-muille-ei-mitään- sielulla varustetut tiukkapipot.
Ja sitäkin vähää, mitä ulkomaille netin kautta välitetään, voi sitten seurata ihan oman ärsyketoleranssin mukaan. Eli enempi vähemmän. Mitä pahaa on Suomen kansa tehnyt, että sille pakkosyötetään jotakin Putouksen tai BBn kaltaista käsittämätöntä sontaa? Vaikket vapaaehtoisesti yhtään ainutta jaksoa katsoisi, niin silti sitä tunkee silmille joka jeesuksen lööpistä ja nettisivusta.
Ihan uteliaisuuttani ja yleissivistyksen nimissä yritin yhden kerran katsoa Putousta. Estradilla hyppelehti ensi alkuun joku villapaitatransu ja myöhemmin hahmo nimeltä Jäbä. Annoin periksi kymmenen minuutin jälkeen. Myötähäpeän tunne oli kestämätön. Hyvä Jumala mitä puhtaaksi jalostettua paskaa! Nyt nää laittais tälläisiä tekoviiksia ja puhuis sillai hassusti ja sit se olis niinku hauskaa. Kenelle tämä hävettävä apukoululaishuumori on tarkoitettu?
Onneksi joukkoon on sentään eksynyt muutama katsottavakin ohjelma. Ylläs-sarjasta pidin kovasti, vaikka se olikin pelkkä Matkailun Edistämiskeskuksen mainosvideo. Mutta se oli hyvin ja taidolla tehty mainosvideo. No, slomoa olisi siitä ehkä hieman voinut karsia, jos toiveita saa esittää. Toivon että sarja saatiin myytyä vaikkapa Japaniin ja Saksaan ja sitä kautta käännetään elämysmatkailu uuteen nousuun. Toista tuotantokautta ei valitettavasti enää netin kautta ulkomailla näy. Taisi ahneus iskeä tekijöihin?
Kätevä emäntä oli todellinen helmi, harvoin näkee yhtä hyvin toisiaan täydentävää naisporukkaa vetämässä täysillä, ilman estoja. Sitä jäin oikeasti kaipaamaan. Alamaailmaakin olisin katsonut viela vaikka toiset 12 jaksoa.
Omassa lajissaan ovat sitten suomalaiset reality showt, jotka ovat siinä mielessä onnistuneita, että ne toimivat juuri kuten realityn pitääkin toimia. Sarjoissa esiintyvät 'päähenkilöt' ovat juuri niin ärsyttäviä/typeriä/lapsellisia/narsisteja ettei heitä voi olla katsomatta. Niin käsittämättömiä ääliöitä ei voi uskoa maailmassa olevankaan ja siksi sarjasta on aivan pakko katsoa seuraavakin jakso. Mitä enemmän heidän toilailujaan seuraa, sitä älykkäämmäksi sitä itsensä tuntee. Ei niin että itse olisi yhtään fiksumpi vaan siksi että itse tajuaa ainakin pitää oman idioottimaisuutensa neljän seinän sisällä.
Realityn kuningas on tietenkin Iholla ja sitä olenkin seurannut mielenkiinnolla ja monttu auki kaikki kolme kautta. Casting alkaa ehkä hieman toistaa itseään, mutta mikäs siinä, formaatti toimii.
Ensimmäisen tuotantokauden Vuoden Asshole oli tietenkin Heli Kajo. Säälittävä, säälittävä nainen, lahjaton ja tyhmä ihminen, jota seuratessa ei voi muuta kuin hävetä puolestaan. Täydellinen itsekritiikin puute oli hämmentävää seurattavaa.
Maria Nordin on tyylipuhdas pyrkyri, joka haluaa julkisuuteen keinolla millä hyvänsä. Hän ei ole tyhmä, mutta pohjaton, hillitön, kaikkinielevä halu olla Joku on aika väsyttävä piirre ihmisessä kuin ihmisessä.
Saara OlenNiinIhana (oikeassa yläkulmassa) otettiin varmasti mukaan ihan vittuilumielessä. Hän on loistoesimerkki siitä miten nainen voi olla harhainen pissis vielä keski-ikäisenäkin. Hän oli täydellinen ei kukaan.
Muista naisista en muista edes etunimeä, he olivat kauden hajuttomia, mauttomia filleripaloja tasoittamassa muistä naisista löyhkäävää itserakkautta.
Kuka vielä muistaa viime kauden Elämänsä Epäonnistujat? Vuoden Assholen tittelin veti komeasti kotiin ärsyttävääkin ärsyttävämpi Marketta Kokoomusnuori. Ma ihan kaikesta sydämestäni toivon että elämä vetää kuminaamaa turpaan oikein raskaamman kautta sillä millään pienellä selkäsaunalla tuollaisesta kusipäästä ei kunnon ihmistä tule. Vai mahtaako tulla sittenkään? Luonnevikainen kakara, hyi saasta. Vanhemmille luunappi päähän, susi tuli.
Kakkoskauden säälittäväksi pyrkyriksi mukaan otettiin Claudia Eve, viisikymppinen elähtänyt viiden lapsen äiti joka esittelee julkisuudenhimossaan tekorintojaan juorulehdistölle. Vanheneminen on kamalaa, mutta kuinka alas voi nainen vajota?
YleXn Venla Kokkosesta halusin niin kovasti pitää, ihan oikeasti yritin. Pidin hänen äänestään, hänen rehellisyydestään ja avoimuudestaan. Mutta jatkuva miehen perään pillittäminen ja kynnysmatoksi heittäytyminen ei tuonut hänelle edes säälipisteitä tältä mantereelta. Olisiko aika pukea ison tytön pöksyt jalkaan ja kasvaa aikuiseksi?
Loput kaksi olivat jälleen fillereitä, harmiton uskis ja miehenhimossaan kieriskelevä mulatti tuskin kiinnostivat ketään.
Kökkönä pytyssä oli sitten tietenkin tämän vuotinen miesten versio. Se on pakko tunnustaa että olin näin ylipäänsä positiivisesti yllättynyt että miekkosilta löytyi tuonkin verran sanottavaa. Poikien äitinä oleminen on avannut silmäni ymmärtämään maailmaa hieman myös miesten näkökulmasta ja se saattaa olla osaltaan syypää siihen että pidin kaudesta ehkä kaikkein eniten. Tai, ärsyynnyin vähemmän kuin aikaisemmista, sanotaan nain.
Tero on tämän kauden ja oman elämänsä filleri. Hänellä ei ole ajatuksia, ei tekoja eikä elämää. Valitettavasti ammattitanssijoilla ei ole omaa kategoriaa niille, jotka ovat aloittaneet tanssin vasta aikuisiällä, joten ole hyvä ja lopeta sen tekosyyn käyttö! Olet joko tarpeeksi taitava ammattilaiseksi tai sitten et ole. Sina et ole. Sina olet kuminpaistaja joka haluaa ammattilaiseksi. Siina ei ole mitään pahaa, kunhan sen uskaltaa tunnustaa edes itselleen. Juuri nyt Tero on uransa huipulla. Tämän kuuluisampaa hänestä ei koskaan tule. Sinkkutyttöjen on aivan turha huokailla komean nuoren miehen perään, sillä hän ei seurustele kenenkään kanssa joka ei ole yhtä hyvän näköinen kuin hän. Terolle kelpaa vain Tero.
Jukka Jätekuski oli koko porukan ehdottomasti positiivisin tuttavuus. Ensivaikutelma oli suorastaan karu, harvahampaisen purukaluston tiukka zoomaus kun vei kaiken huomion itse miehestä. Mutta kauden edetessä en voinut kuin ihaillen katsella miehen rohkeutta olla oma itsensä. Parempaa isää saa varmasti hakea kissojen ja koirien kanssa. Vienosti miinuksia tuli aikuisen miehen epävarmuudesta ja pelokkuudesta uuden suhteen etsinnässä ja loppujakson paljastuksesta että hän on alkanut seurustelemaan lapsensa kummitädin kanssa. Turhan sisäsiittoista toimintaa tuollainen mielestäni on ja miten käy lapsen ja kummitädin suhteelle jos rakkaus loppuukin? Kyselee nim. epätietoinen
Patrickista ei paljoa muuta jäänyt mieleen kuin että saaliksi käy nossoa kilttiä miestä. Muijansa oli ruma, saamaton ja laiska nalkuttaja, joka alistaa äitiinsä kiinni jäänyttä pikkupoikaa ilman mitään häpyä. Naama norsunvitulla 24/7. Toivoin viimeiseen asti että mies olisi tajunnut napata kakaran kainaloonsa ja häipyä hyvän saan aikana. Mutta ei, naimisiin ja sitä kautta piloille meni hyvä mies. Touvottavasti et kuulunut niiden 150:n Roviolta pois potkitun joukkoon. Siinä saattaa menna alta ensin kämppä ja heti perään eukko.
Yrjänälle menee tämän vuoden säälittävän pyrkyrin titteli. Mitään oikeata hän ei ole elämässään voittanutkaan. Kun ei sarjakuvia piirtämällä eikä laulamalla tullut palkintoja eikä julkisuutta niin yritetään sitten nain tuumailee Yrjänä. Onnittelen suloisen tyttövauvan johdosta vaikka olenkin sita mieltä että luontoa olisi ehkä kannattanut kuunnella. Yrjänän geenejä ei olisi koskaan pitänyt laittaa eteenpäin. Mies ähisee ja puhisee elämäntuskassaan, masentuu ja huokailee, pyörii ahdistuneena kuin puolukka pillussa eikä saa mitään valmista aikaan. Jo viikon erossa olo vaimosta saa miehen vetämään valtimot auki ja perverssi nekrofiili tirkistelymatka Tshernobyliin ahdistaa niin ihanasti. Yrjänä, synkkien salaisuuksien piinaama mystinen keski-ikäinen kalju hevimies joka tilailee tummanpuhuvia muskelipaitoja netistä, vetää puuteria nassuun ja vesivärittää sarjakuviaan viidettä vuotta. Pelle on pelle on pelle.
Vuoden Assholesta ei liene epäilystäkään, niin vakuuttava on Kolmen Koplan panostus.
-Nyyh, nyyh, ku mun blogilla ei oo lukijoita
-Pimpelipom, ei vai? Nakyyks mun kalju?
-No EI oo. Eeskoo, tee jotain. Mua niiiiin ärsyttää ku sä et ikinä tee mitään. Eeskooo...
-Kikkeliskokkelis! Olis lihanuijaa, hihi hihi hii
-Mennään telkkariin, sillä mä saan lisää lukijoita ja etutukan aina hyvin.
-Pimpelipom. Mennään vaan. Laitetaaks samanlaiset piipat ja converset?
-Laitetaan. Ja hypähdellään sillai södesti.
-Hypähdellään vaan.
Esko Kyrö. Kaikkien aikojen Ultimate Iholla Inhokki. Mies joka on takaa kuin Marilyn Monroe ja edestä kuin Esa Pakarinen.
Buhuu! Ei meillä vaan tuommoisia telkkareita ollut hammaslääkärin katossa kun mä olin pieni. No, eipä meillä silloin niin ihmeellistä katsottavaakaan ollut, yksi typerä Ransu-koira ja helvetin pelottava Pelle Hermanni. Kylli-täti piirsi ja Lasse Pöysti kertoi iltasatuja, paremmasta ei tiedetty. Televisiokin oli mustavalkoinen. Köyhää oli ja ankeaa, lapsuus minun muistoissani. Hampaat paikattiin amalgaamilla, pora vinkui ja mukulat itkivät pelosta ja kivusta. Puudutusta ei tunnettu, tai jos tunnettiin niin ei sitä köyhien kakaroihin tuhlattu.
Kelpaa siinä nyt kuopuksen maata, Disneyn leffoja katsella ja hampaitaan puhdistuttaa. Hammastahnan saa valita seitsemästä eri mausta ja läksiäislahjaksi saa vielä pussillisen muoviukkeleita, tarroja ja muuta krääsää. Kaikilla on kivaa. Paitsi iskällä, kun tulee laskun maksamisen aika. $499 pelkästä tarkastuksesta, puhdistuksesta ja fluorauksesta. Kuuden kuukauden välein. Hyi hitto.
Ei meillä vaan poliisitädit tuommoisilla vekottimilla ajelleet kun mä olin pieni. Ja mikä helkutin mopon ja pyörätuolin sekasikiö tuo on oikeen olevinaan? Hyi hitto. Mutta turvallisuus ennen kaikkea, huomaa pyöräilykypärä, luotiliivi ja virka-ase.
Nauttikaa, nauttikaa, kehoitti aamu-TVn säämies eilen aamulla, luvassa on vuoden ehkä viimeinen lämmin päivä. Kesä jättää tänään jäähyväiset, on uuden sesongin aika.
Ja minähän nautin. Helletoppi. Lämmin tuuli hiuksissa. Lorvailua puiston penkillä, mittarissa 25 astetta.
Tänä aamuna heräsin vesisateeseen ja koleuteen. Perjantaiksi luvataan nollakelejä ja räntää. Se on poissa.
Voi hittolainen, pikkuisen myöhästyin. Olisi nimittäin ollut brasilialainen pyllynkohotus Grouponilla erikoistarjouksessa puoleen hintaan, vain $5999. Halleluja.
Sitä vaan ihmettelen että miten sekaisin täytyy naisen olla että ehdoin tahdoin haluaa lisää sellua ahteriinsa? No, tietenkin, jos sattuu olemaan sellainen tissitön ja persiitön lautanauta, niin sitten ehkä ymmärrän. Mutta mistä paikasta sitä persiiseen ruiskutettavaa sellua sitten pois imetään semmoiselta kakkosneloselta? Mahtaako sillä mitään omia varastoja edes olla?
Kärppänä haistan tässä nyt orastavan businessmahdollisuuden. Minusta voisikin isona tulla selluliitinluovuttaja eli ns. ahterikauppias. Perseettömien viimeinen toivo. Laatulaardia tukkuhintaan.
Tohtori Memarin laatuliike on kaupungin parhaalla liikepaikalla, kauppa siis käy. Hohhoijaa.
Kyllä on taas ilimoja pielly Sikakon maalla. Koko eilisen päivän juoksin asioilla pelkässä topissa ja shortseissa, kauniista syyskuun säästä nauttien. Lähimarketin oven suussa oli pakko pysähtyä pyyhkimään hikeä ja vetämään henkeä.
Sillä lailla. Älä huoli Herra Lähimarketin Kauppias, ehdin kyllä kantaa joulukrääsäroponi kekoon vähän pienemmälläkin vouhottamisella.
Mies alkoi viime talvena suunnittelemaan koko perheen kalastusreissua pohjoiseen. Innostuin heti, kalastaminen on mukavaa ja Minnesota ja sen suomensukuisten siirtolaisten värittämä paikalliskulttuuri kiinnosti kovasti. Pienen etsimisen jälkeen löysinkin netistä oikeen mukavan, saunallisen vuokramökin, kaukana ihmisistä, yksinäisen erämaajärven rannalla. Vähän epäilin että mahtaisiko paljon mainostettu sauna olla maineensa veroinen, mutta beggers can't be choosers ja edellisestä Suomen reissusta ja saunasta taitaa olla jo neljä vuotta...
Mökki eli suomeksi hillitön kelohonkahuvila oli livenä vieläkin vakuuttavampi kuin kuvissa ja mikä parasta, ainut elonmerkki oli järven pintaa kiirinyt yksinäisen suden ulvonta iltaisin. Lähes kaksi viikkoa ilman puhelinta, ilman nettiä, ilman televisiota, siinä haastetta niille, jotka pullistelevat säälittävän jäävetensä kanssa.
Eihän se sauna tietenkään mikään oikea sauna ollut, harjakatto ja kivetön kiuas, mutta kyllä sieltä löylyt sai kun tarpeeksi lämmitti ja huitoi. Useimmiten kahdesti päivässä.
Yhden kerran poistuimme piilopirtistä, kun vierailimme läheisessa Finlandin kylässä. Siellä pysähdyimme kyläkaupalle.
Kaupan seinältä bongasin juuri sopivasti ilmoituksen Finlandin Tori-tapahtumasta
Torille piti tietenkin päästä ja suhteellisen vikkelään. Ihan kutsuvalta siellä näytti.
Jonkin sortin epävireinen kantribändi esiintyi suhteellisen epävireiselle yleisölle. Kukaan ei tuntunut erityisemmin nauttivan, mutta ei myöskään pistänyt pahakseen. Ihan suomalaisen oloista meininkiä siis.
Kotiseutumuseon puolella esillä oli suomalainen sauna, saunasäännöt sekä sekalainen kokoelma Suomen reissuilta kertynyttä krääsää.
Ko chump in ta lake!
Ja suomalaisen uudisraivaajan, John Petäjän mökki.
Matkalla takaisin 'mökille' oli tietenkin aivan PAKKO pysähtyä Pyhän Urhon patsaalle.
Suomesta muuttaneet korkkiruuvin kierot väkäleukasiirtolaiset kehittivät aikoinaan kevyen kenttävitsin, legendan Suomen suojelupyhimyksestä Pyhästä Urhosta, joka julistettiin pyhimykseksi hänen tehtyään Suuren Uroteon eli karkoitettuaan heinäsirkat Suomesta. Joku tiukkapipo irlantilainen saattaisi tästä vaatia vaikkapa syytettä plagioinnista, mutta onneksi irlantilaiset ovat tunnetusri suurpiirteistä ja reilua kansaa.
Niin tai näin, Pyhän Urhon monumentti seisoo vakuuttavana Finlandin kylässä Minnesotassa, suu auki, valmiina loitsumaan heinäsirkat jälleen kerran huitsin Nevadaan. Urkilla on myös Facebook sivut, googlatkaa jos ette usko.
Loman tarkoitus, kalastus meinasi jäädä aivan sivuseikaksi, järvi ei ollut yhteistyökykyinen. Vesi oli puhdasta mutta tummaa eikä kala tuntunut olevan syönnillä. Ei purrut lusikka, ei Rapala eikä Kuusamo, ei jigi eikä tekomato. Ameriikan kalat eivät puhuneet suomalaislle vieheille, muutamaa alamittaista muskia ja äkäistä ahventa lukuunottomatta järvi oli hiljaa. Poikasilta alkoi mennä jo usko kalastuksen rentouttavaan voimaan, hartiat painuivat lysyyn ja heitoista hävisi voima. Oli aika vaihtaa taktiikkaa.
Keräsin uistimet takaisin pakkiin ja vaihdoin tilalle paljaat koukut. Koukkuihin rakennettiin seuraavanlainen jigi; pääksi pujotettiin pari pakastemaissin jyvää ja koukun peitoksi ja ruumiiksi uhrattiin ihan oikeita metsästä kaivettuja kastematoja.
A vot.
Kyllä kelpasi. Kymmensenttisiä ahvenenruipeloita vedettin parhaimmillan 30 sekunnin välein ja muita ruutanoita vielä siinä välissä. Poikasilla oli hauskaa vaikkei sitä ihan kalastamiseksi voikkaan kutsua.
Ja niinhän siinä sitten kävi että kun lakkasin täysillä yrittämästi niin homma alkoikin pyöriä. Kesken ruutanasirkuksen vapa alkoi antaa sellaisia merkkejä että siiman päässä ei enää ollutkaan mikään ihan pieni sintti. Takaisin se ei jaksanut kauaa vetää mutta haaviin sitä ei saanut millään. Se kierteli ja kaarteli, väisti ja painoi koko lihaksikkaan ruumiinsa voimalla pohjaan. Väsytys oli lyhyt mutta ankara ja lipulta pedon oli luovuttava.
Kun lopulta sain kalan ylös ja laiturille, alkoi julmettu arvailu siitä mitä lajia saalis mahtoi olla. Pituutta elikolla oli tasan 20 tuumaa ja painoa 4 paunaa 2 unssia. Lihaksikas suu ja etummaisten evien kädenomaisuus paljasti olion eittämättä pohjakalaksi, siis ei syötävksi.
Sen enempiä miettimättä paukutin kalasta ilmat pihalle ja ajattelin että pidän lapsukaisille oppitunnin kalan fileroinnin nikseista. Suomesta tuotu Fiskarsin fileerausveitsi ei kauaa laulanut kun kala oli kauniina ruodottomina fileinä lautasella. Kas näin, lausahdin parhaalla marttaäänelläni ja ojensin lautasta lapsukaisille voitonriemuisena, näin se käy kun sen osaa! Poikaset pitelivät vihreänkalpeana seinästä tukea ja tuijottivat äitiään epäuskoisin silmin. Murhaaja, kuiskasi Esikoinen järkyttyneenä ja lukittautui loppupäiväksi vierasmajaan mököttämään.
Kuopus löysi kuin löysikin kalakalenterista hirmuisen olion nimen ja suurimman koskaan pyydystetyn yksilön mitat. Kyseessä on Northern hogsucker eli vapaasti suomennettuna pohjoinen sikaimuri. Ennätyskalan mitat sivulta dnr.state.mn.us
Common Name
lbs
oz
Length"
Girth"
Waterbody
County
Date caught
Hogsucker, Northern
1
15
14¼
7⅛
Sunrise River near Sunrise
Chisago
8/16/1982
Voi helvetinperkeleen perkele mun kanssani! Jos en olisi fileeraushimossani vedellyt sikaimuria suikaleiksi vaan vienyt sen nätisti todistajien läsnäollessa virallisesti mitattavaksi ja punnittavaksi, niin olisin tällä hetkellä Minnesotan mestarikalastajien Hall of Famessa. Mulla voisi olla joku hieno titteli tai plakaatti jossa lukisi että Master Hogsucker Man tai jotakin muuta vastaavaa...
Sikaimurin suikaleet syötettiin järven kilpikonnille, eivät edes arvanneet mitä ennätysherkkua saivat.
Yllätin naapurin rouvan iltapäivällä pihamaalta. Hän kantoi käsissään jumalatonta salaattikulhoa ja yritti olla pudottamatta leuan alle tungettua kännykkäänsä kulhoon.
Mitäs puuhaat, kysyin hetken hänen touhujaan seurattuani. Tarvitsetko apuja?
Ei kiitos, hän mutisi leuka jäykkänä. Etsin hyvää paikkaa, jossa voin videoida itseni suorittamassa jäävesihaastetta.
Just. Niinpä juuri. Vitun idiootti.
Haastan kaikki jäävesihaasteen suorittaneet hyppäämään alas kalliolta, koska some.
24 ihmistä ammuttiin perjantai-illan ja lauantai aamun välisenä aikana. Näistä uroteoista kolmesta vastasi paikallinen poliisi, muut ovat siviilien tekosia. Että näin meillä.
Viime vuoden toukokuussa seinänaapuriksi muutti uusi perhe, isä, äiti ja kaksi lasta. Iloksemme kuulimme lasten olevan oikeaa sukupuolta, poikia siis ja juuri oikean ikäisiä, siinä suunnilleen kymmenvuotiaita. Lisää pelikavereita lapsukaisille, hyrisimme tyytyväisinä. Niin siis oletimme.
Hyvin äkkiä kävi selväksi että todellisuus ei aivan vastannut toiveita. Enemmänkin pahimpia painajaisiamme. Olimme saaneet naapurit helvetistä.
Perheen isä on juuri sellainen lievästi turvonnut hailakka punapää, jota erityisesti kammoan ihmistyyppinä. Inhoan punapäitä yli kaiken, enkä ole koskaan elämäni aikana tavannut, yhtä poikkeusta lukuunottamatta, yhtään miellyttävää punatukkaista ihmistä. Vika on yksin minussa, ei punapäissä.
Miehen suupielessä karehtiva ylimielinen hymy ei koskaan ylettynyt hailakansinisiin, vetisiin silmiin, jotka tuijottivat pistävän arvostelevasti kaikkia ja kaikkea eteen tulevaa. Puistattavan vastenmielin sikaporsas mieheksi.
Perheen äiti on tekopirteyden ja muun feikkaamisen ruumiillistuma, juuri sellainen pelokkaaksi hakattu heikko naisenpuoli jota tekee mieli leipoa vielä lisää lättyyn että hän ryhdistyisi. Naisen kasvoilla on jähmettynyt tekohymy ja kimeä tekonauru viiltää ilmaa viiden minuutin välein kuin hyväksyntää hakien. Säälittävä, alistunut rassukka.
Perheen pojista nuorempi, yhdeksänvuotias ADHD/autismi -keissi on perinyt isänsä vastemielisen haalean värityksen. Valkoiset silmäripset ja kellertävät kulmakarvat kehystävät onttoja silmiä. Kuolonvalkean ihon alta sinisinä kuultavat suonet saavat niskakarvani pörhölle. Lapsi on ruma kuin peikko. Hän ei ota pahemmin kontaktia ulkomaailmaan. Katse on maahan painunut eikä hän koskaan vastaan tullessaan vastaa tervehdykseen. Joukkue-tai pelikaveriksi hänestä ei ole, sulkeutuneesta hiljanen-viljasesta.
Kotonaan hänestä sitten lähtee ääntä senkin edestä. Aamut alkavat yleensä kuuden jälkeen puolen tunnin kirkumiskohtauksella jolloin itketään, kiukutellaan, paiskitaan ovia ja ilmaistaan itseään koko keuhkojen voimalla. Ja kun hänet vanhempien toimesta siirretään takapihan porsaskarsinaan rauhoittumaan, alkaa hän vimmoissaan potkia palloa aitaa vasten. Jytinä kuuluu varmasti korttelin päähän. Ja seinän taakse minun makuuhuoneeseeni. Etenkin viikonloppuisin. Kello 6.30.
Kaksi tälle puolen potkaistua palloa olen teurastanut puukolla ja lisää ruumiita tulee varmasti mikäli kiinni saan.
Vanhempi poika on kymmenenvuotias näsäviisas räkänokka, jonka mustat paksusankaiset silmälasit on sidottu kumilangalla pään ympäri ja joka pyyhkii lakkaamatta vuotavaa nenää hihaansa. Tukka on onneksi ruskea, se pitää edukseen mainita.
Myöskään hänestä on kenenkään turha odottaa pelikaveria, sillä hän ei kuulemma pidä liikunnasta. Sen sijaan hän on intohimoinen muusikonalku. Soittiminaan puhaltimet ja jouset. Aivan. Joku riivatun pasuuna, trumpetti tai saksofoni siellä säestää pikkuveljen aamukonserttia harva se aamu. Välillä vedetään vuorotellen; kun toinen lopettaa niin seuraava aloittaa. Iltapäivisin kuritetaan selloa, josta muuten pääsee aivan perkeleellisiä ääniä kun tarpeeksi harjoittelee. Tai ehkä työn alla on joku oikea kappale, mahdollisesti jokin goottityyppinen itsariääntelykonsertto.
Hännän huippuna on perheeseen adoptoitu pelokas löytökoira, joka haukkua räksyttää kaikkea mahdollista oravista postinkantajiin. Sen lempihommaa on istua yläkerran isojen, koko seinän korkuisten ikkunoiden edessä ja säikkyä ohikulkevia koiria, ihmisiä, polkupyöriä, oravia, pilviä..... Koira myös livahtaa karkuun ainakin kerran viikossa, yleensä iltakusetuksen jälkeen kymmenen, yhdentoista korvilla ja säntäilee sitten häntä pitkänä ja pyörällä päästään pitkin pihoja. Perässään loppuperhe helvetillisellä huudolla säestettynä. Pidän salaa peukkuja koiran puolesta, jospa se vain tajuaisi juosta suoraan typerän kiemurtelun sijaan niin se saattaisi vielä kerran päästä oikeasti pakoon tuosta perhehelvetistä. Go Musti, go!
Tämä kaikki kävi ilmi jo muutaman ensimmäisen viikon aikana ja naapurisopu on ollut koetuksella siitä asti. Vaan jos luulin että siinä oli jo kaikki niin väärässä olin.
Joulun aikaan sikaporsas ilmoitti yllättäen aidanraosta että hän muuttaa ensi viikolla pois, koska heille on tullut ero. Eron takana on syviä henkilökohtaisia syitä, hän vielä lisäsi ja tuijotti minua merkitsevästi.
Aivan, olet syvä henkilökohtainen persereikä ja vaimollasi on lopultakin kanttia myöntää se, ajattelin itsekseni. Mutisin kuitenkin jotain osanottoa tarkoittavaa ja pakenin selkä edellä takaisin sisään.
Mies lähti ja vaimo jäi, lapset seilaavat kunnon avioerolasten tapaan kohden kodin väliä. Pari kuukautta sitten, pääsiäisen tienoilla, syvä henkilökohtainen syy paljastui 180 senttiseksi toistasataakiloiseksi flanellipaidassa ja reisitaskuhousuissa kulkevaksi rekkalesboksi, jonka vaimo ylpeänä esitteli uutena tyttöystävänään. Oli vaihtanut merkkiä lennossa.
Rekkiksellä on päässään piuhoja vain kolmelle asialle. Polkupyöräilylle, gluteiinittomalle ruokavaliolle ja lesboudelle. Hän on näiden jumalaisten hyveitten lahjomaton ja jalo ritari ja oikeuksien äänekäs puolustaja. Twitterin etusivulla on kuva viisikymppisestä ylipainoisesta homssusta pyöräilyshortseissaan, kypärä tiukasti päässä. Hei, olen Susanna. Toimittaja. Lesbo. Pyöräilijä. Ja gluteiinittoman ruokavalion taikurimainen kokki. Joka vitun homojen oikeus- uutisen ja gluteiinittoman reseptin, jonka käsiinsä saa, hän twiittaa eteenpäin voimasanojen saattelemana. Maailma on kohta meidän, nyt taisteluun meidän oikeuksiemme puolesta.
Viehättävää.
Vappuna naapurista pudotettiin hienoinen pommi kun paljastettiin että nuoripari on menossa naimisiin. Olen parhaani mukaan koittanut välttää hääjärjestelyjen seuraamista, mutta huonolla menestyksellä. Kaksi puhtaanvalkoista, kaunista hortensioista koottua morsiuskimppua on aseteltu keittön ikkunan eteen, verhot on vedetty sivuun ja yötä päivää palava spottivalo pitää huolen että asia huomataan. Hääjärjestelyjä hoidetaan 85 desibelin voimalla puhelimen välityksellä terassilta. Ja sateenkaariliput vilkuttelevat iloisesti.
Gluteiinittomia lesbohäitä vietettiin eilen, itsenäisyyspäivänä. Morsiamen poika vingutti kravatti täristen viululla here come the brides ja muita korviasärkevän kauniita kappaleita. Polkupyöriä oli pihalla tusinoittain ja hihittelevät homopojat kantoivat tarjottimia pikkurilli ojossa ja hokivat oumaigaadia kuorossa.
Mulla ei ole mitään lesboja tai gluteiinitonta ruokavaliota vastaan. Mulle on ihan sama mitä toiset ihmiset syövät tai ketä naivat. Pyöräilijät nyt vituttavat mua ihan periaatteessa, mutta niistä lisää joku toinen kerta.
Mua vaan ärsyttää tollanen in your face -ismi, jota naapurissa paasataan. Naama punaisena huudetaan omia mieltymyksiään, oikeen etsimällä etsitään tappelua. MINÄ olen tätä mieltä ja MINÄ olen oikeassa ja jos et ole samaa mieltä, olet väärässä. Koska MINULLA on oikeus olla oikeassa.
Niin tekisi mieli mennä potkaisemaan ämmät alas saippualaatikoltaan, mutta en taida viitsiä. Hullu ei hakkaamalla parane.
Viime talvi oli pitkä, pimeä ja kaikin puolin muutenkin perseestä. Äitini, tuo itsekäs olento, päätti vaihdattaa polvinivelensä muoviseen versioon ja moiseen säälittävään tekosyyhyn vedoten peruutti jokatalvisen Chicagon työleirinsä. Ja minun jokatalvisen, lakisääteisen lomamatkani. Vuosi sitten olimme Australiassa ja Uudessa Seelannissa kolmen viikon turneella ja takajalassa rapsututti jo siihen malliin että olisi uuden seikkailun aika.
Päivät laahustivat ja viikot matelivat. Lumeen hautautunut kaupunki vain kohisi vaimeasti, mitään ei tapahtunut. Mulla ei oo kivaa, valittelin Miehelle yksi ilta tylsistyneenä ja pyörittelin vanuttunutta villalankahässäkkää käsissäni. Valmistumassa oli jo neljäs "pipo" sinä talvena. Kun ei oo mitään tekemistä, jatkoin ja virkkasin vimmatusti.
No mitäs sä sitten tekisit, kysyi Mies lehtensä takaa.
Siinäpä se, ongelman ydin. Mitäs mä tekisin?
Esiteinit eivät minua enää tarvitse, he osaavat jo auttavasti kammata tukkansa ja pyyhkiä pyllynsä itse. Rättivääpelin ja muonamestarin toimet eivät montaa minuuttia päivästä vie. Ja montako villapipoa ihminen kerrallaan tarvitsee?
Kotirouvuuden kliimaksi koettiin eräänä helmikuisena aamuna, kun pakkasin poikasten lounasreppuja. Maito, check. Voileipä, check. Jugurtti, check. Ja pieni rasia vihanneksia, huolellisesti riviin ladottuja kurkkutikkuja ja niiden päällä retiisistä leikelty ruusuke. Tuijotin tekeleitäni hetken aikaa tyrmistyneenä. Ei jumalauta... Tähänkö ollaan tultu? Näinkö alas olen vajonnut? Leikkelemään jotain vitun retiisiruusuja lapsosten lounaaksi. Herää Marianne!
Ei retiiseissä sinänsä mitään vikaa ole, lapsoset rouskuttelevat niitä mielellään, mutta kyllä ihmisen elämässä pitää jotakin muutakin olla. Jotakin. Vaikka oikeita töitä.
Ja ei kun nettiin työnhakuun. Kuin tilauksesta löysinkin ilmoituksen houkuttelevasta duunista jo samalla viikolla. Paikka oli kuin minulle tehty. Iso, kansainvälinen firma etsi varatoimarin vasenta kättä koordinoimaan teknisen myynnin, logistiikan ja after salesin kiemuroita. Check. Erikoistoiveena venäjän kielen taito. Otsen pravilna. Kaiken huippuna toimisto on vain muutaman korttelin päässä kotoa, joten työmatkoihinkaan ei menisi montaa minuuttia päivässä. Double check.
Napsautin hakemuksen menemään ja jäin itseeni tyytyväisenä odottelemaan kutsua haistatteluun. Sitä sain sitten odottaakkin. Innostus laimeni ja ehti sammuakkin ja asia painui unholaan. Yllätyksekseni yhtenä päivänä toukokuun puolessa välissä, keskellä Hirmuista Urakkaa, puhelin soi ja firman HR typykkä kyseli mahdollisuutta puhelinhaastatteluun duunin tiimoilta. Sopii, sopii, vastasin häkeltyneenä luuriin ja pöyhin sahanpuruja tukastani.
Puolen tunnin ylettömän itsekehun ja hävyttömän asioiden kaunistelun jälkeen olin vakuuttanut typykän kyvyistäni ja sain kutsun seuraavalle kierrokselle eli itse varatoimarin juttusille. Korkokengät kopisten ja tukka terhakasti nutturalla marssin seuraavalla viikolla miestä tapaamaan. HR typykkä otti minut vastaan ja virallisen työhakemuksen täytön jalkeen eteeni lyötiin yllättäen soveltuvuustesti. 50 kysymystä, 12 minuuttia, anna palaa. Kätkin hämmästykseni parhaani mukaan ja kirosin mielessäni typeryyttäni. Voi hitto, niin tietenkin, soveltuvuustesti. Kas kun ei kahvinkeittokoe.
Suoriuduin testistä ilmeisesti jotenkuten, tiesin ainakin vastauksen siihen mikä kuukausi tulee tammikuun jälkeen. Ja että sopiiko pyöreä palikka nelikulmaiseen reikään. Muista en sitten tiedä.
Testin jälkeen pääsin tapaamaan herra Isoherraa ja puolentoista tunnin rupattelun jälkeen hän päätti tapaamisen kutsumalla minut kolmannelle kierrokselle tapaamaan osastojen päälliköitä. High five!
Viikon päästä haistateltiin jälleen kerran ja yleisen hyväksyvän mutinan jalkeen sain kuulla olevani toinen kahdesta jäljelle jääneestä ehdokkaasta. Ja että älkää soittako meille, me soitamme teille.
Suraavan päivänä HR typy soitti ja kertoi virallisen työtarjouksen olevan valmis kunhan hinnasta sovitaan. Olin alustavasti pyytänyt jotakin x ja y välissä. Typy tarjosi summaa z. Pudotin pyyntöni puoleen väliin tarjotun ja minimini välissä ja asiaan kuuluvien hirmuisten valitusten jälkeen typy sanoi esittävänsä sen Isoherralle. Soitan sulle perjantaihin mennessä, lupasi typy. Kuuluisat viimeiset sanat.
Kului viikko, kului kaksi ennenkuin aloin huolestumaan. Lähettämääni kohteliaaseen mitä vittua siellä munitaan tiedustelumailiin ei kuulunut vastausta. Kolmen viikon kuluttua totesin ettei tässä ole enää mitään menetettävää ja soitin Isoherralle. Jätin viesti johon en myöskään koskaan saanut vastausta.
Viime viikolla soitin keskuksen numeroon ja pyysin puhua Typyn kanssa. Typy ei työskentele enää meillä, sieltä vastattiin kohteliaasti, haluatteko jättää viestin HRn puhelinpalveluun. No en vittu halua.
Mun mellevä työsopimus lojuu jossakin hylätyllä työpydällä pölyttymässä ja mä olen ihan limbossa kun en tiedä mitä tehdä. Käyttäisivätköhän poikaset kesäpipoa?
Appiukko halusi takapihalleen kasvimaan. Eikä sitten halunnutkaan. Minun kävi terhakasti itäviä pottuja sääliksi ja löin ne kukkapurkkiin. Hienosti kasvavat. Porkkanat pinnistelevät omassa ruukussaan. Retiisit ja punajuuret ovet vielä vähän kiikun kaakun mutta tillin taimet kuolivat kaikki.
You can take the girl out of the county but you can't take the country out of the girl.
Hirmuinen Urakka alkaa olla loppusuoralla, nyt ei ehdi netissä roikkumaaan. Juonipaljastuksia ja yllättäviä käänteitä ja lopputulema paljastetaan viikon, parin päästä.
Aamu valkeni valjuna Chicagolandiassa. Kaikki se lataus, huuto ja kannustus ei lopulta riittänytkään, pakko oli taipua paremman edessä. Onnittelut Los Angelesiin, pidämme teille peukkuja finaalissa!
Hei, tulisitte käymään meillä joskus! Veisin teidät saitsarille, näyttäisin koko kaupungin. Tiedän yhden paikan josta on tosi hyvät näköalat. Ei kun se on ihan turvallista, ei se mitään hajoo. Sen on insinöörit suunnitellu.
Ai toi? No sen lasilattian kuuluukin mennä säröille. Se tuo sellasta kivaa lisäefektiä, jos ei muuten tunnu miltään.
Hyi saatana. Mua ei saisi tuonne ylös kirveelläkään. Kämmenet hikoo jo kuvia katsellessa. Hui ja yäk.
Huvittelin oikein sydämeni kyllyydestä edelliskesänä rakentamalla takapihalleni terassin. Takapiha, kuten kuvista näkyy, lienee ehkä hieman mahtipontinen nimi säälittävälle porsaskarsinalleni, joten kutsunkin sitä tästälähin ämerikkäläisittäin patioksi. Patiota peitti alunperin kymmensenttinen kerros betonia ja sen päällinen kerros koristetiiliä, jotka olivat 40 vuoden aikana halkeilleet ja irtoilleet ja joiden koristeellinen arvo oli vähintäinkin kyseenalainen. Lisäksi puun juuret olivat nostaneet betonilaatan laaksiidaan siten, että rankemman vesisateen sattuessa kaikki sadevesi valui olohuoneen ovesta sisälle. Ei hyvä.
Oli siis aika kaivaa naftaliinista alter egoni Läskiperseinen Kotirouva, joka tunnetusti askartelee vaikka mitä, vaikkei mitään mistään tiedakkään. Ja jonka ahertelujen lopputuloksista voidaan olla montaa mieltä. Samoin työmenetelmista. Ja kaluista. Puolustuksekseen on sanottava että LK on innokas oppimaan ja lukee mielellään ohjekirjoja ja katselee aiheeseen liittyviä Youtube videoita. Ja arvailee lahjakkaasti, oikean tiedon puuttuessa.
Pation uutta ilmettä suunnitellessani kävi selväksi että jonkinlaista aasialaista haisua hommaan pitäisi saada. Mies asui aikoinaan vuosikausia Kauko-Idässä ja tuntee atmosfäärin omakseen. Tuoreessa muistissa oli myös parin kuukauden takainen Thaimaan reissu ja siellä nähdyt bambupuutarhat joista en saanut kyllikseni. Ja etenkin tämä upeasti valaistu hotellin sisääntulo, jota kävellessä tuntui kuin olisi kulkenut sisään taikamaailmaan.
Ihastuksekseni löysin lähistöltä bambua myyvän yksityisyrittäjän jonka johdolla opin, ettei bambu suinkaan ole pelkkä trooppisen ilmaston kasvi vaan kestää jokin verran myös lunta ja pakkasta. Se ei ehkä kasva täällä yhtä komeaksi kuin etelämpänä, mutta siitä viis. Pääasia että sain ällini mukaan ja komen rivistön bambuja rumaa tiiliseinääni peittämään. Minun pienet terhakkaat taimeni seisoivat kuin sotilaat rivissä ja kahisivat hiljaa tuulessa kuin keskenään kuiskutellen.
Terassimateriaaliksi valitsin 12 tuumaisen seetrilaudan joka tuoksuu sateen jälkeen huumaavalta ja patinoituu kauniisti. Kumilanka-Mitsuni kävi ylikierroksilla ja roiskeläpät raahasivat maata kun hiki päässä ajoin puutavaraa myymälästä kotiin. Olin tietenkin saanut suunnattoman rakennushepulin heinäkuun kuumimpien helteiden keskellä, mittarin hipoessa neljääkymmentä celsiusastetta ja kosteuden ollessa pahimmillaan.
Huomaa daideellisesti leikelty terassi, joka mukailee puun rungon muotoja.
Ylijäämäpaloista nikkaroin vielä laatikon lasten ulkoleluille ja taiteellista vaikutelmaa tehostamaan asensin spottivalot ja pienen japanilaisen suihkulähteen.
Bambu kiitti kunniasta ja kasvatti jo ensimmäisenä kesänä lukemattomia uusia kaksimetrisiä versoja, jotka ensitöikseen peittivät ruman seinän ja heiluivat ja havisivat kauniisti tuulessa. Seuraavan kesän versot kasvoivat jo yli kolmimetrisiksi ja nyökyttelivät tyytyväisinä seinän yli. Äidin ylpeydellä hoidin komeita bambujani ja onneni oli täydellinen.
Sitten tuli Talvi 2014. Yli kaksi metriä lunta ja kuukausimääriä jatkuneet 30 asteen pakkaset. Huhtikuussa lumen alta paljastuneet pystyyn kuolleet laihat bambupojat saivat silmäni melkein kyyneliin. Osasin sitä kyllä odottaa mutta toivoin silti pientä ihmettä.
Toukokuun alussa sahasin kuolleet rungot maata myöten poikki ja kannoin kompostikasaan. Ruma tiiliseinä irvisteli paljauttaan ja näytti vielä entistakin rumemmalta. Kevätkin oli viikkoja myöhässä.
Kunnes sitten, tämä.
Pientäkin pienenempi mutta terhakka bambuntaimi nousi sotatantereen keskeltä. Ja kohta toinen. Ja vielä yksi. Taistelun hävisin, mutta sodan voitin. Ja elämä jatkuu.
Kyllä taas verenpaine teki äkkijyrkkää kun luin iltaläpyskästä miten Kauhajoella vietettin yksinäisiä synttäreitä, kun kukaan kutsuvieraista ei saapunut paikalle. Miten ensin itki lapsi ja sitten itki äiti ja lopulta soitettiin itkien opettajallekkin. Itkikö opettaja, sitä ei tarina kerro. Tuskin. Saattoi kyllä vetää väkevämmänpuoleisen facepalmin, epäilen.
Että jumalauta minkälaisia juntteja ja käytöstavattomia vinkuiitoja ja mielensäpahoittajia siellä Kauhajoella oikeen sikiää? Minkälainen itserakas maailmannapa edes unissaan kuvittelee, että jos HÄN lähettää kutsun, niin kutsutut ovat velvollisia saapumaan paikalle? Eivät niin vitun varmana ole! Kutsutut eivät myöskään ole velvollisia ilmoittamaan saapumatta jättämisestään tai, jeesuksen pyssyt ja vaskipasuunat, antamaan poissaololleen selitystä, kuten jossain iltaläpyskän kommentissa neuvottiin.
Siis haloo. Äiti Valopäälle tiedoksi ja kuten nimikin jo kertoo, kyseessä on KUTSU eikä suinkaan käsky. Asioilla on kuitenkin hienoinen sävyero. Ihan pienenä vinkkinä tässä vihjaan että kannattaisiko opetella ennen seuraavia syntymäpäiväjuhlia tälläisia hienon maailman tapoja kuten vaikkapa VP eli Vastausta Pyydetään. Oletusarvona on että ipana(n äiti) kiittää kutsusta ja ilmoittaa saapumisestaan. Mikäli ei, hän ei ole tulossa. Helppo nakki, kun sen osaa. Ei, se ei todellakaan ole sen vaikeampaa. Eikä tarvitse perkele sitten enää parkua paikallislehdille eikä munata itseään enempää.
Ja mitä vittua se lapsen opettajakin tähän älyttömyyteen piti vetää mukaan? Miten yksinkertaista porukkaa tämä perhe oikein on? Soittaako ne parin vuoden päästä poliisit jos pojalle ei löydy tyttöystävää? Lähteekö rovastille reklamaatio jos rippileirillä tyttö ei pääse pullonpyöritysrinkiin ja sitä kautta 'väkisin' pussattavaksi? Kysyn vaan.
No, lapsen puolesta surettaa tietysti, pieni ei tälläista ymmärrä. Ei ole hänen vikansa että äitinsä on tynnyrissä kasvanut eikä osaa edes yksinkertaisia synttärikemuja järjestää. Parempi onni ensi kerralla.
Marianne, Chicago, IL. Ilman omaa syytään sivuilla esiintyvät satunnaisesti myös Mies, Esikoinen 12v ja Kuopus 11v sekä sekalainen joukko sukulaisia, ystäviä ja kylän miehiä. Minut tavoittaa vaikkapa osoitteesta mariannem2010 miuku gmail piste com.
.jpg)
