YLÖSNOUSEMUS

Niin kauan kuin muistan, olen aina vihannut pääsiäistä. En ole koskaan sisäistänyt sen kristillistä, sen enempää kuin pakanallistakaan ilosanomaa eikä minun pääsiäiseeni ole koskaan kuulunut ainuttakaan sukulounasta, pääsiäislammasta eikä pashaa. Päinvastoin. Ainut tuntemani pääsisruoka on mämmi, josta muodostin mielipiteeni jo pikkutyttönä, kun sitä puoliväkisin työnnettiin alas kurkusta. "Hyvää se on, lusikoi siitä vaan", sanottiin. "Pistät vähän kermaa ja sokeria päälle." Yrjö. Mämmi ja talkkuna, siinä kaksi suomalaisen perinneruoan klassikkoa. Voi jeesus, ei ihme että muutin maasta.

En osaa liittää pääsiäiseen yhtäkään positiivista asiaa enkä muistoa. Televisiosta ei koskaan tullut mitään muuta kuin hameisiin pukeutuneita partaniekkoja hiippalakeissaan, hymisemässä loitsujaan ja kiertämässä ympyrää tuntikausia kuin vähäjärkiset. Kaupat ovat kiinni, baarit ovat kiinni, Alkot ovat kiinni. Masusta kuopalle paineltu suklaapupukin paljastui poikeuksetta edellisvuotiseksi ja sen ohut kuori oli aina kitkerää, tummaa suklaata. Säälittävät virpomisyritykseni osoittautuivat yleensä pettymyksiksi ja sain turhaan kolkutella suljettujen ovien takana. Nekin harvat mummot jotka oven avasivat, antoivat virpomispalkaksi kuppaisia mandariineja ja omenoita, jotka inhoten viskeltiin lähimetsiin ja pusikoihin heti kun silmä vältti. Illan päätteksi pussiin oli kertynyt kourallinen 20 ja 50 pennisiä, joilla ei varmasti olisi saanut edes vitsojen höyheniä kustannettua, mikäli ne olisi tarvinnut itse maksaa. Onneksi ei tarvinnut. Ankeaa joka tapauksessa.

Nyt, pääsisäisen kunniaksi olen kuitenkin päättänyt suorittaa ns. ylösnousemuksen ja palata langoille kahden vuoden tauon jälkeen. Olisipa komiaa todeta tähän selitykseksi, etten ole ehtinyt pahemmin viime aikoina kirjoitella kun ollut kiirettä lottovoiton sijoittamisessa ja sen myötä elämän uudelleen järjestelyssä. Tai että uudenkarhea kalifinduuni on vienyt kaiken ajan ja aivokapasiteetin. Tai jotakin muuta pätevää ja yleisesti hyväksyttävää. Mutta ei, valitettavasti asiaan ei liity sen enempää dramatiikkaa kuin että minulla ei ole ollut mitään sanottavaa viime aikoina. Mieluummin hiljaa kuin tikusta asiaa, siinäpä se.

Mitä mainitsemisen arvoista tässä kahden vuoden nettihiljaisuuden aikana on sitten tapahtunut? No, kuten tarkkasilmäinen lukija heti huomaa, on teksiä nyt terästetty skandeilla. Old Betsy eli vanha ja luotettava pöytäkoneeni heittäytyi vanhoilla päivillään täysin mummoksi ja koki arvokkaan armokuoleman muutamalla tarkalla lekaniskulla. Rauha hänen muistolleen. Läppärin kanssa emme koskaan päässeet kunnolla sinuiksi, mutta IPad vei sydämeni heti ensivinkaisulla. Joten nyt luistaa taas suomi ja savo niinkuin alunpitäen tarkoitettu on. Bloggerin kanssa padi ei pelitä ihan niinkuin pitäisi mutta eiköhän siihenkin apua saada.

Keski-iän kriisi alkaa pikkuhiljaa helpottamaan ja jo on jumalauta aikakin, johan sitä on tässä kärsitty jo vuosikausia. Alkuaikojen tyrmistys, epäusko ja epätoivo peilikuvan ja sitä myötä oman kuolevaisuuden edessä on tasoittunut johonkin siihen hieman tavallista jämerämmän maanantaivitutuksen tasolle. Sen suurempaa rangaistusta ei olekkaan kuin eläminen vanhenevana naisena. Sopii koittaa jos ette usko. Olen kuitenkin tehnyt kovasti työtä asian ymmärtämisen eteen viime aikoina ja vaikken ehkä vielä olekkaan täysin zen, osaan suhtautua asiaan jo hieman... aikuisemmin. Sen sijaan että tuijottelisin kauhuissani biitsillä kuivahtaneita mummonrunkoja olenkin kääntänyt huomioni itseäni nuorempiin ja huomattavasti kauniimpiin naisenpuoliin. Pyllistele siinä nyt ihan rauhassa saatanan bimbo, mietin vahingoniloisena lierihattuni alta, riipahtaa ne sunkin tyrkyttimet joku kaunis päivä. Ja persees leviää ihan samalla tavalla aurinkotuolin reunojen yli kuin mullakin, odotappas vaan...

Elämäni ensimmäiset botoxit ja fillerit on tullut kokeiltua, ihan siitä ilosta että voin. En ole kyllä vielä päättänyt että ovatko myrkyt hintansa väärttejä vai olisiko järkevämpää säästää nekin pennoset johonkin jykevämpään operaatioon. Kaikkien mahdollisten kosmeettisten operaatioiden varauksettomana kannattajana olen hieman ihmetellen seurannut netissä käyskentelevien luomunautojen märehtemistä toisten ihmisten botoxien vuoksi. Jos Tiina Jylhä on omasta mielestään kaunis, niin mitä hittoa hänen silikoninsa tai hormoninsa kenellekkään kuuluu? Paula Koivuniemi taidetaan kiristää ihan nahkarummuksi, sen verran kauan hän on Nykin matkallaan jo viihtynyt, mutta jos lopputulos miellyttää omaa silmäänsä niin siitä vaan, sanon minä. Miten kukaan voi edes kuvitella että hänellä on oikeus arvostella toisen ulkonäköä, on se sitten luomua tai keinokauneutta? Jos mä en haluu, niin kukaan muukaan ei saa haluta, niinkö? Enivei, mitä useampi kutunjuusto täyteaineita vastaan on, sitä enemmän niitä jää mulle. Ja Tiinalle.