USKONPUUTE

Meilla ei kotona harrasteta kovin paljoa jumaluuksia. Kun kahdeksan vuotta sitten menin naimisiin eri uskontokuntaan kuuluvan miehen kanssa en saanut kirkkohaita eika minua loitsuttu miehelaan traditionaalisen pitkan kaavan mukaan. Viiden minuutin siviilivihkiminen tennistossut jalassa sopi luonteelleni paljon paremmin kuin kolmen vartin messuaminen kalmistonhajuisessa kirkossa puolituttujen sukulaisten edessa. Suomessa ollessa ei kirkossa kaynti koskaan kuulunut harrastuksiini, taalla viela vahemman vaikka vaihtoehtoja kylla loytyisi joka lahtoon ja eri asteisiin mielenhairioihin.

.

Lapset on kastettu isansa esimerkkia seuraten katolisiksi, mutta isansa esimerkkia seuraten he eivat ole asiasta moksiskaan. Kirkossa on kayty viimeksi kaste saamassa ja siita he eivat luonnollisestikaan voi kovin paljoa muistaa. Omaan luterilaisuuteni vedoten olen putsannut kateni asiasta ja koska kouluissa ei uskonnon opetusta sallita, on jalkipolven hengellinen kasvatus jaanyt taysin Miehen harteille. Ja kovin hyvin Mies rukka ei ole leiviskaansa hoitanut. Olisihan minun pitanyt jo aavistaa jotakin, kun viime jouluna seimiaseltelmaa pystytettaessa pyysin Esikoista asettamaan Jeesus-vauvan seimeensa ja seimen talliin. Okei, tokaisi poika tomerasti ja kavelytti talliin aasin...

Asioiden karmea tila paljastui kokonaisuudessaan viime maananataina, kun aamuruuhkassa istuessa kaytiin takapenkin pakanoiden kanssa seuraava keskustelu.

- Mom, what's Hanukkah? kysyi Esikoinen.
- Hanukkah is a Jewish celebration, like out Christmas. But we are not Jewish, we don't celebrate Hanukkah.
- We're not? What are we then?
- You guys and Daddy, you are Catholics. I am lutheran.

Esikoinen miettii pitkaan ja hartaasti vaikeita sanoja, kohauttaa sitten olkapaitaan.

- Oh, I thought I was caucasian...
- And I am not Catholic, I am Capricorn, riemuitsi tiedostaan varmana Kuopus.