KASVUN PAIKKA

Aah, syksy on taalla jalleen. Pitkan, laiskan, Ellun kana- tyyppisen kesan jalkeen on ihana palata takaisin arjen kuriin ja jarjestykseen. Laskiksi heittaminen on pienina annoksina paikallaan, mutta syvalla sisimmassani olen kuitenkin kurin ja jarjestyksen nainen. Itsediagnosoitu OCD ei katso hyvalla pidempia poikkeuksia rutiineista ja allekirjoittaneen perusvitutuksen maara on yleensa suoraan verrannollinen koulujen ja miehen kesaloman kestoon. Kesasta ja lomista selvittiin kuitenkin kunnialla ja seka lapset etta mies ovat palanneet sorviensa aareen. Elama on asettunut takaisin tuttuihin uomiinsa.

Uuden kouluvuoden valmistelut alkoivat jo elokuun puolessa valissa, kun koulutarvikelistat julkistettiin. Vihkojen, kansioiden, kynien ja muun tilpehoorin hankkimiseen uppoaa uskomaton maara rahaa, aikaa ja hermoja. Tavaratalojen koulutarvikeosastoilla vallitsevat elokuussa viidakon lait ja vain ihminen, joka on sompaillut pienen auton kokoisten ostoskarryjen kanssa jouluruuhkan veroisessa kirkuvien lasten ja karjuvien aikuisten tungoksessa, Hanna Montanan kiljuessa 120 desibelin voimalla taustalla, etsimassa juuri oikealla tavalla viivoitettuja irtopaperipaketteja, osaa kuvitella tuskani.

Omien tarvikkeiden lisaksi koulua varten pitaa hommata myos koulupuvut eli valkoiset kauluspaidat ja tummansiniset suorat housut. Pienet pojat ja valkoiset kauluspaidat ovat kautta historian hylkineet toisiaan, siksi Kloriteakin piti ostaaa useampi gallona. Voimistelutunteja varten pitaa hommata koulun logolla varustetut liikuntavaatteet ja sisapelitossut ja ruokatunteja varten lapsilla pitaa tietenkin olla omat lounaspakit, kylmakallet ja kotoa pakatut lounaat. Onneksi tajusin lopettaa lasten teon Kuopuksen jalkeen, useamman koululaisen varustelu ja valinehuolto olisi luultavasti ajanut perheen konkurssiin ja minut lataamoon.

Lasten viimevuotisia koulupukuja toiveikkaasti sovitellessa meille kaikille paljastui jotakin, jota olin kesan mittaan vahan aavistellutkin. Viimekevaiset kouluhousut ulottuivat sovituksessa enaa puolisaareen ja kauluspaitojen hihansuut lepattivat hullunkurisesti kyynarpaiden kohdalla. Meilla oli kesan aikana taphtunut huomattava kasvupyrahdys.

Viita vailla viisikiloisena ja lahes kuusikymmensenttisena syntynyt Esikoinen on kymmenessa vuodessa kasvanut metrin ja on enaa puoli paata aitiaan lyhyempi. Kuopuskin, jonka lastenlaakari vannoo rikkovan kahden metrin rajapyykin 17-vuotiaana, kuroo valimatkaa umpeen pelottavaa vauhtia. Paiva, jolloin minusta tulee perheen pienin lahestyy pelottavaa vauhtia enka pida ajatuksesta lainkaan.

Sivistyneena ja vastuuntuntoisena vanhempana paattelin, etta koska perheessa on nyt kaksi puolitoistametrista, varhaisesimurkkuikaista poikaa, kolmas- ja neljasluokkalaiset, on aika antaa heille ensimmaiset oppitunnit sukupuolivalistuksen parissa. Mies, vanhanaikaisen keskilannen kasvatti ja katolisen perheen vesa punastui ja hikoili paitansa maraksi jo pelkasta ajatuksesta.

-Ei, en mina. Oikeesti. En voi! tuskaili Mies, pyyhki kaljuaan ja repi kauluksen nappia auki.

-Voi jeesus miten... amerikkalainen sina olet! puuskahdin nauraen ja lupasin hoitaa asian.

Kun kerran mies on luvannut vastata lasten uskonnollisesta kasvatuksesta niin mina vastaan mielellani maallisemmista iloista, jako on reilu ja tasapuolinen. Tarkeytta puhkuen kavin ensi tilassa ostamassa kaksi opetukseen soveltuvaa opusta. Mista mina olen tullut? ja Mita minulle tapahtuu? ovat hauskasti kerrottuja ja kuvitettuja kirjasia jotka kertovat lapsille (ja katolisille keskilannen kasvateille) sopivalla tavalla naista elaman perusasioista. Piilotin kirjat liinavaatekaapin pohjalle odottamaan sopivaa hetkea. Viime viikolla, miehen ollessa sopivasti tyomatkalla, paatin etta aika oli tullut ja olin juuri kaivamassa kirjoja esille kun Esikoinen keskeytti puuhani kysyakseen jotakin hyvin tarkeata.

-Aiti, aiti, mitas luulet? Joko mahtaa Joulupukin pajassa olla taysi tohina paalla? Ja jokohan tonttuja alkaa kohta liikkumaan?

-En osaa sanoa, kulta pieni, vastasin ja tungin kirjat pikavauhtia takaisin kaappiin.

Kymmenvuotiaani, True Believer, sattaa olla luokkansa pisin, mutta ei silti viela lahellakaan sukupuolivalistusta. Ensin jonkun pitaa hoitaa tama Joulupukki-asia pois alta. Minusta ei siihen ole. Miehesta viela vahemman.

LINSSILUDE

Jaaha, taas on muutama kuukausi sujahtanut ohi aivan huomaamatta, mutta talla kertaa siihen onkin hyva syy. Olen nimittain harrastanut viime aikoina kaikenlaisten kameroiden edessa patsastelua sen verran kiihkealla tahdilla etta ihan havettaa. Tai siis havettaisi jos olisin sellaista suomalaista perushapeavaa sorttia, mutta kun en ole. Siispa patsastelen antaumuksella.

Hullunkuristen tapahtumien sarja alkoi toukokuussa kun kaupunkia yli 22 vuotta itsevaltiaan elkein hallinnut pormestari Richard M. Daley jai elakkeelle. Asiaa juhlittiin erilaisin seremonioin viikkotolkulla ja juhlinta huipentui miehen viimeisena tyopaivana kaupungintalolla pidettyyn vastaanottoon. Vastaanottoja oli itse asiassa kaksi, me kutsuvieraat saavuimme paikalle jo aamuyhdeksalta ja tavalliselle rahvaalle ovet avattiin vasta iltapaivalla. Kuten tarkkanakoisempi lukija jo tajuaakin, kuului allekirjoittanut luonnollisesti kutsuvieraiden joukkoon. Aivan, sitahan minakin etta WTF?

Haluaisin uskoa tai ainakin uskotella muille, etta kutsu tuli tunnustuksena vuosikausien vapaaehtoistyosta erilaisten yleishyodyllisten jarjestojen taustajoukoissa yhdistettyna jumalaiseen, mutta vaatimattoman persoonaani mutta totuus on, etta en ole siita taysin varma. Ehka minut haluttiin paikalle pelkastaan silmanruoaksi. Amerikkalaisethan kun ovat tunnetusti ylensyomareita. Niin tai nain, koska kutsu nyt kerran tuli niin eihan minua olisi kaupungintalolta saanut pysymaan poissa villipedotkaan.

Pukeutumisessa paatin noudattaa klassista 'parhaat paalle ja loput kainaloon' - linjaa. Asuvalinta oli sen verran onnistunut, etta ohikulkeva, aluksi taysin vaarattomalta vaikuttanut TV-toimittaja paatti hyokata salakavalasti takavasemmalta ja iski mangustin notkeudella mikrofonin nenan alle.

-Mitas terveisia sina lahettaisit pormestarille ja miltas nyt tuntuu?

Tuijotin pelastyneen janiksen oloisena viiden sentin paassa uhkaavana mulkoilevaa kameran linssia ja koitin epatoivoisesti keksia jotakin sanottavaa. Silmissa musteni ja paassa loi tyhjaa mutta seuraavaan viiteen minuuttiin puhe ei katkennut hetkeksikaan, vaikka ajatus patki ja pahasti. Puolen paivan uutisissa allistyttavaa artikulointia ja syvallisia ajatuksiani naytettiin tuskalliset 30 sekuntia. Kuuden uutisiin mennessa osuuteni oli hapeamattomasti leikattu 15 sekuntiin ja oheisessa patkassa iltakymmenen uutisista sain mukaan enaa yhden lauseen. Sic transit gloria mundi...

Kahdenkymmenen minuutin jonossa seisomisen jalkeen sain puristella pormestarin katta juuri niin kauan kuin yhden valokuvan ottaminen kesti eli suunnilleen 3.2 sekuntia. Sen jalkeen jono ohjattiin kohteliaasti takaportaita pitkin takaisin kadulle ja vastaanotto oli ohi. Kohtalaisen huono hyotysuhde, sanoisin.

Valokuva minulle sentaan jai muistoksi ja siita olen ottanut kaiken mahdollisen riemun irti. Heti ensimmaiseksi siita piti teettaa 720 kappaletta 10x15 kokoisia kopioita, joita olenkin ahkerasti jaellut sukulaisille, tutuille, naapureille ja lahes joka toiselle vastaantulijalle. Anopille teetin jaakaapin oveen pantavaksi oikein erikoisversion kultareunuksin, ihan pelkastaan vittumaisen naton kiusaksi ja harmin aiheeksi.

Ja kun kerran polhoilemaan ruvetaan, niin polhoillaan sitten kunnolla. Paria viikkoa myohemmin luin lehdesta lyhyen maininnan siita, etta suuri suosikkini Kelsey Grammer kuvaa Chicagossa uutta TV sarjaansa Boss, jossa han esittaa Chicagon pormestaria. Ja etta yhteen kohtaukseen etsitaan ekstroja esittamaan hienon ravintolan asiakkaita. Ja etta kiinnostuneet voivat lahettaa kuvansa ja yhteystietonsa yllaolevaan osoitteeseen... Ja etta tarvitseeko hullua kahta kertaa kehoittaa? Eipa tarvitse, ei.

Silta istumalta lahetin kultareunaisen kuvani menemaan, onhan pormestarin kanssa poseeraaminen minulle jokapaivaista kauraa. Casting toimisto tajusi vitsin ja heti seuraavana paivana sain kiinnityksen kyseiseen ravintolakohtaukseen, jossa roolihenkiloni 'Takapoydassa hummerikeittoa hienostuneesti horppiva nainen" horppii hienostuneesti hummerikeittoa. Yhdessa kolmenkymmenen muun hienostuneen ekstran kanssa.

Kuvauspaiva kesti 8 tuntia. Kohtausta harjoiteltiin vajaa tunti ja itse kuvaus kesti puolisen tuntia. Kohtauksen kesto on alle 30 sekuntia. Editoituna ehka 15. Mikali ohjaaja paattaa edes kayttaa koko kohtausta, on hyvin todennakoista etta horpin soppaani viimeisessa nurkkapoydassa, pikkurilli hienostuneesti ojossa ja selka pain kameraa. Tai etta etsin pudonnutta lusikkaani poydan alta juuri silloin kun kamera lipuu sen poydan ohitse josta olisi lahes suora nakyma siihen nurkkapoytaan, jossa mina istun. Etta Hollywood saa odottaa, ei minusta taida talla kokemuksella kovin suurta tahtea tulla. Mutta ei mulla olisi aikaakaan juuri nyt. On nimittain lasten kylpyhuoneen remontti pahasti kesken.

PS. Enka enaa yhtaan ihmettele minka takia kaikki nayttelijat ovat niin kauhean sairaalloisen laihoja. Ei mullakaan olisi varaa syoda tuollaisilla palkoilla.

KUPONKIUUTISET

kuva

Muutama viikko sitten tuli tayteen kymmenen vuotta siita kun muutin Chicagoon ja kaksitoista vuotta siita kun lahdin Suomesta. Taman paivan Suomen poliittiset kuviot seka talouselaman ja kulttuurin kiemurat ovat minulle taysin vieraita, samoin on laita muodin, musiikin ja urheilun saralla. Homppajulkkiksia tulee sentaan sen verran seurattua, etta tiedan kuka on Johanna Tukiainen ja missa han on talla hetkella haamatkalla. Valitettavasti.

Kymmenen vuotta on amerikkalaistuttanut monella tavalla, niin hyvassa kuin pahassakin. Olen oppinut etta How are you? ei ole kysymys vaikka lauseessa kysymysmerkki onkin. Olen oppinut huudahtamaan ihastuneesti kuinka rakastan naapurin rouvan uutta kampausta ja manikyyrin savya. Tyon ja tuskan takana sen sijaan on ollut oppia vastaamaan puhelimeen aina ja pelkastaan haloo ja paheksumaan syvassa humalatilassa rypevia ihmisia.

Nykyisin osaan jo luontevasti heitella poskisuudelmia, sopia lounastreffeja joita ei koskaan tule ja yllapitaa merkityksetonta horinaa minuuttikaupalla puolitutun tai jopa taysin tuntemattoman henkilon kanssa, mikali tilanteesta ei paase valittomasti pakenemaan. Shekkivihkokin kulkee katevasti kasilaukun sivutaskussa.

Naihin paiviin asti on kuitenkin ollut olemassa eras asia, jonka olen sivuuttanut taysin kivikautisena. Se on liikkeiden ja tavaranvalmistajien harrastama hilliton alennuskuponkien tyrkyttaminen. Sunnuntain sanomalehti, joka ei itsessaankaan ole mikaan pannunalunen, paisuu kasittamattomiin mittoihin kun sen sisaan tyonnetaan kilokaupalla tarjouslehtisia ja alennuskuponkeja.

Mikaan ei kiihdyta minua yhta nopeasti ja yhta mehevaan raivoon kuin viikonlopun ostosruuhkassa kassajonoon eteeni kiilaava kolmesataakiloinen Laski-Elsa, jolla on kolme karryllista taynna tavaraa, satojen dollarien loppusumma kassakoneessa ja joka kaivaa norsunvitun kokoisesta kasilaukustaan kahdenkymmenenviiden sentin alennuskuponkia. Eika loyda. Olisit saatana jattanyt yhden taytekakun ostamatta, olisi ollut parempi alennus, seka sinulle etta kukkarollesi, huudan raivosta punaisena. Amerikkalaisittain, hiljaa mielessani. . Tama kanssakuluttajien hermoja raastava, lapsellinen, paperisten, lehdesta leikattujen alennuskuponkien kayttaminen on ollut mielestani taysin kasittamatonta toimintaa maassa, jossa ihmisarvo mitataan kuluttamissasi dollareissa ja jossa niin monella on niin paljon. Kunnes nain taman.

Kyseessa on kaapelikanavan uusin dokkarisarja ihmisista, jotka tietavat mika on temppu ja miten se tehdaan. Laskostelin makuuhuoneessa pyykkeja ja seurasin puolihuolimattomasti ohjelman pilottijaksoa pari viikkoa sitten ja siihen jain, sukka kadessa ja haavi auki sangyn laidalle istumaan ja tuijottamaan. En ollut uskoa silmiani, nama naisethan ovat todellisia ammattilaisia.

Kuponkien kayttaminen, kuten mika tahansa muukin -ismi muuttuu aarimmaisyyksiin vietyna vastenmieleiseksi, mutta ideanahan tama oli loistava ja silta istumalta olin myyty. Pari viikkoa olen viettanyt pelin saloja opetellessa ja kuponkien kerailyssa ja nyt on pakko tunnustaa etta olen taysin koukussa. Kuponkipokerilla ei loppujen lopuksi ole paljoakaan tekemista rahan kanssa vaan kyseessa on ennemminkin peli 'mina vastaan kauppa'. Loydanko lehdista/netista oikeat kupongit oikeaan aikaan ja kestaako pokkani odottaa, etta jokin kauppaketju lyo kyseisen tuotteen erikoistarjoukseen, jolloin eri kuponkeja ja liikkeitten kanta-asiakasalennuksia yhdistelemalla haluamansa tuotteen saa joko lahes tai taysin ilmaiseksi tai sen ostamisesta saa jopa voittoa.

Omat vaatimattomat ostokseni ovat kaukana ohjelmassa nahdyista 95-99 alennusprosenteista. Maanantaina raahasin kotiin 16 pakettia muroja, jotka 'saalistin' hintaan 40 senttia/paketti (normaalisti $4.29/paketti) vain todetakseni etta kolmen neliometrin keittioni ei sovellu moisten maarien haalimiseen, vaikka kuinka halvalla saisi. Sisainen Sulo Vilenini vaikertaa, mutta minkas teet.

Paperikuponkien ja senttialennusten rinnalle on viimeisen parin vuoden aikana noussut uusi ja merkittava myynti- ja mainoskanava, nettien ryhmaalennussaitit, kuten Groupon, Living Social ja Gilt Groupe. Sivut tarjoavat merkittavia, 50-80 prosentin alennuksia tuotteista ja palveluista, edellyttaen etta ostajia on tarpeeksi monta, aivan tarjonnan ja kysynnan peruslakien mukaan. Lisamaustetta ostopaatoksen tekemiseen tuo se, etta tarjoukset ovat voimassa vain hyvin pienen ajan, joskus vain muutamia tunteja seka se, etta osalla tarjouksista on myos maksimimaara, joka tuotetta myydaan. Jos $500 arvoinen hampaiden laservalkaisu on myynnissa 99 dollarin hintaan, mutta vain seuraavan kahdentoista tunnin ajan ja ensimmaiselle viidellekymmenelle asiakkaalle, niin houkutus on suunnaton, olivatpa omat legot sitten kuinka valkoiset tahansa.

Saittien monipuolisin tarjonta nayttaa tulevan erilaisten kauneus- ja terveyspalvelujen tarjoajilta, kampaamoilta, hierojilta, kosmetologeilta ja kynsistudioilta. Tarjolla on myos Botoxia, restyleenia, ihokarvojen laserointia ja silmien Lasik-leikkauksia. Harras toiveeni on, etta mahdollisimman pian paastaisiin kasiksi kunnon kamaan eli implantteihin, rasvaimuihin ja kasvojen kohotuksiin. Siina vaiheessa on jo pakko osallistua talkoisiin raskaalla kadella ja auttaa kansantalous nousuun!!

RUMUUSMITTARI®

.kuva

Vahanko ottaa paahan kun joskus kuvittelee ihan oikeasti keksineensa jotakin ja huomaakin sitten etta joku hyvakas onkin varastanut MUN idean ja myy sita nyt kalliiseeen hintaan ostoskanavalla ja halpistavarataloissa. Hoh! Mulle on kaynyt nain jo kaksi kertaa ja sekos pistaa vihaksi.

.

Mun ensimmainen varastettu keksinto oli valoheratyskello. Keksinto oli enemmankin pakon sanelema kuin pelkasta keksimisen ilosta syntynyt. Kun tarpeeksi monta kertaa myohastyy koulusta ja duunista vain sen takia ettei kerta kaikkiaan kuule eika ymmarra heratyskelloa niin pakkohan siina on jotakin keksia. Valoheratyskellon kytkentakaaviota piirrettiin sahkotekniikan tunneilla kieli poskessa ja kaiken jarjen ja Ohmin lakien mukaan sen olisi pitanyt toimia. Proton rakennus jai sitten jostain kumman syysta toteuttamatta ja koko keksinto taidettiin kipata muiden suttuisten koulumuistiinpanojen mukana kaatopaikalle. Niin tai nain, olen sita mielta etta valoheratyskellon myyjat saisisvat suorittaa mulle edes hieman provikkaa, silla keksintohan on todistetusti minun.

.

Pari viikkoa sitten sain kauhukseni huomata etta varkaille ei mikaan ole pyhaa, heilla on otsaa tunkeutua jopa toisten keittioon. Oli jalleen kerran 'oi vittu etta ma vihaan kokkaamista'-paiva ja vaikka kaapit pursuivat ruokatarpeita en kerta kaikkiaan keksinyt mita niista olisin vasannyt. Ilmio on suoraan verrattavissa kuuluisaan 'mulla ei oo mitaan paallepantavaa'-huuhdahdukseen seka lasten suosimaan 'kun kaikilla muillakin on'-kitinaan. Koska aivoissa ei kertakaikkiaan liikkunut mikaan eika keittokirjan lukeminenkaan kiinnostanut, paatin improvisoida ja heittelin vasemmalla kadella pataan sekalaisen kokoelman kaapeista loytynytta tavaraa. Hammastykseni oli suunnaton kun tuntia myohemmin kannoin hieman hapeillen aikaansaannostani poytaan, henkisesti valmistautuneena kayttamaan 'lautanen tyhjaksi tai syot kynsiasi seuraavan viikon' -tyyppisia kasvatustekniikoita ja reaktio olikin taysin painvastainen kuin mita olin odottanut.

.

- OMG, MOSTACCIOLI! I love mostaccioli! huudahti esikoinen innoissaan ja heilutteli haarukkaansa.

- Musta...musta mika?

- Mostaccioli, avusti Mies ja kauhoi tyytyvaisena pastaa lautaselleen. Looks delicious, nice job, honey.

.

Pikaisen googletuksen jalkeen totesin etta meilla on tasta lahin mostaccioli-paiva aika usein. Resepteja on yhta monta kuin kokkejakin ja ruoka onnistuu joka kerta. Heitat vaan pataan kaiken sortin aineksia mita kaapista sattuu loytymaan, haudutat jonkin aikaa ja tuloksena on aina herkullinen mostaccioli. Mikali syoja kehtaa kyseenalaistaa kokin keittotaitoja tai mielentilaa, hanet voi hiljentaa nopealla olankohautuksella ja toteamalla ettet mitenkaan voinut tietaa ettei arvostelija pida mostacciolista. Sorry. Minun idea, mutta sekin siis piti kavaluudella anastaa.

.

Uusin keksintoni on nimeltaan Rumuusmittari® ja se tulee tuottamaan minulle kasapain mainetta ja mammonaa, tama siis mikali joku ei varasta tatakin ideaa. Rumuusmittari® asennetaan eteiseen, ulko-oven laheisyyteen tai mikali virallisia uloskaynteja on useampi, jokaisen uloskaynnin valittomaan laheisyyteen. Rumuusmittari® suorittaa kaikkien asunnosta ulos pyrkivien naispuolisten henkiloiden pikaisen visuaalisen tarkastuksen. Haaroista revenneet verryttelyhousut, yli kolmen sentin kainalosanki ja vyotarokuminauhojen alta liehuvat vessapaperiharpakkeet laukaisevat Rumuusmittarin® valittomasti. Varoitusaaneksi voi valita joko jonkin laitteeseen esiasennetuista soittoaanista tai varoitusaanen voi myos halutessaan ladata laitteen kotisivuilta. Varoitusaaniksi olen alustavasti ajatellut seuraavia: Paula Koivuniemen Aikuinen Nainen, Anita Hirvosen De va kukku de ja mahdollisesti Kikan Sukkula Veenukseen. Rumuusmittariin® on saatavana myos Mies-lisavalinesarja hajuantureilla, jolloin se tarkastaa myos pettaneen deodorantin, pesemattomat hampaat ja alushousujen vauhtiraidat.

.

Rumuusmittari® on viikkojen ahkeran aivotyon tulos ja sen syntyyn on ratkaisevasti vaikuttanut viime kuukausien aikana suoritettu kylpyhuoneremontti. Kun kesken tyopaivan pitaa kymmenen kertaa juosta lahikauppaan hakemaan milloin mitakin letkua ja letkun nippelia ja letkun nippelin koplinkia niin siina ei todellakaan tule ulos lahtiessaan vilkaisseeksi etta onko luomivarit aina aivan kohdallaan. Tai etta sattuuko mulla nyt olemaan jalassa housut vai remonttiverkkarit. Asiaan perehtymattomille tiedoksi etta remonttiverkkarit erottaa housuista muun muassa se, etta remonttiverkkareissa on enempi vareja mutta vahempi saumaa. Ja se etta lahkeet on nyrhitty puukolla poikki. Ja muu vastaava pikku detalji. Naamassa on maaliroiskeiden, kipsipolyn ja finnivoiteiden lisaksi valilla muutakin tunnistamattomaksi jaanytta koristetta, tukkapehkon tilasta puhumattakaan. Mina raukka kun kaikki nama kuukaudet luulin etta ne lahikaupassa hymyilevat minulle tunnistamisen merkiksi, mutta nehan pirulaiset nauroivat pain naamaa. Kaiken taman hapean ja julkisen pilkan olisi voinut helposti ehkaista yhden pienen Rumuusmittarin® kaytolla.

.

Anyway, remontista sen verran etta TATTA-DAAA, valmista tuli! Ikuna maailmassa en olisi uskonut etta pystyisin moisen uroteon suorittamaan, mutta niin sita nakojaan pystyy vaikka mihin kun ei turhia mieti. Tekemalla oppii ja vaarin tekemalla sita vasta oppiikin, vanha Luhtikylalainen sananlasku. Rahaa paloi kolme kertaa enempi kuin olin budjetoinut ja aikaakin meni lahes tuplasti sen mita miehelle kehuin, mutta ne nyt on sivuseikkoja. Ylpeana esittelen seuraavan ennen-jalkeen kuvasarjan

.

.
Ennen remonttia. Kuva ei ole omani vaan varastettu naapurin asuntomyynti-ilmoituksesta. Samanlainen karsina kuitenkin, sisustus vuosimallia 1974.
.


Ja jalkeen. Olen sanaton. Onnitteluja otetaan vastaan.

PUTKIMIES ON ERI MIES

Jumankauta juu naas paivaa, nyt tiedan mika minusta tulee isona. Minusta tulee isona putkimies. Eika mika tahansa putkimies vaan aito ja oikea Amerikkalainen Putkimies, Made in USA. Valitettavasti minulla ei ole tahan hataan kaytossa vertailutaulukkoa eri maitten putkimiehista ja heidan vittumaisuuskertoimistaan, mutta uskallanpa silti vaittaa etta aito ja oikea Amerikkalainen Putkimies sijoittuu vertailussa aivan joukon karkipaahan. Missa tahansa sivistysvaltiossa olisi moinen luonnonoikku tapettu sukupuuttoon jo aikapaivia sitten, vaan mahtuuhan tanne kultamaahan jos jonkinlaista muutakin horhoa, miksei sitten Amerikkalaisen Putkimiehen kaltaista vipeltajaa.

.

Kylpyhuoneremonttini eteni rauhalliseen 'hiljaa hyva tulee'- tahtiin kunnes se pysahtyi taysin putkimiehen puutteeseen. Asia olisi ollut helpompi hyvaksya jos kyseessa olisi ollut suurempikin urakka, mutta ei, tarvittiin kuusi viikkoa ja kuusi Amerikkalaista Putkimieskokelasta ennenkuin parin tunnin pikkuhomma saatiin valmiiksi.

.

Ensimmainen yrittaja tarttui hihaan paikallisen K-Raudan parkkipaikalta. Naita tyottomia jokapaikanhoylia on laman aikana ilmestynyt kuin sienia sateella lahes jokaisen rautakaupan ovenpieleen norkoilemaan. -Hyvaa iltapaivaa kaunis rouva, nyt olisi ammattitaitoinen putki- ja sahkomies tarjolla, esittaytyi mies. -Jaa putkimies, no sellaisen puutteessa nyt itse asiassa juuri olisinkin, tunnustin ennenkuin ehdin asiaa tarkemmin ajatella. Miehen kasvot kirkastuivat ja suu lahti kaymaan kuin helppoheikilla ikaan. Hanpa on tehnyt kymmenia vuosia putkihommia koko osavaltion alueella ja huoltanut kaupungin suurimpien pilvenpiirtajien putkikeskuksia. Sen lisaksi han on voittanut Nobelin rauhanpalkinnon kahdesti ja keksinyt laakkeen kolmeen yleisimpaan syopaan. Vapaa-aikaansa han viettaa mieluiten ventovieraitten ihmisten paskaviemareita ronkkiessa ja senkin han tekisi mieluiten hyvasta sydamesta ja taysin ilmaiseksi ja siksi han lahjoittaa saamansa palkkiot kodittomien kissojen yhdistykselle. Leveasti hymyillen han ojensi minulle kayntikorttinsa. -Hyvaa palvelua ja halvat hinnat, kauniille rouvalle viela erikoisalennus.

.
Halytyskellojen olisi pitanyt soida jo heti kun minua ensimmaisen kerran kutsutaan kauniiksi rouvaksi, mutta etta kaksi kertaa... se jo todistaa etta miesrukalla ei ollut muuta paassa kuin litra kusta ja villapipo. Vaan ei, eipa halyttaneet mitkaan kellot edes siina vaiheessa kun mies kapusi rautalangalla ja ilmastointiteipilla taidokkaasti restauroituun pakuunsa ja ajoi sen perassani parkkipaikalle. -Juu, selva homma tama on, ei mitaan ongelmaa, han vakuutteli tutkittuaan hetken kylpyhuoneen vesiputkia. -Tuosta vaan putket poikki ja tuosta mutkalle ja viemari samalla tavoin. -Mitahan osia siihen tarvittaisiin? Jos haen ne nyt saman tien ja paastaan sitten aloittamaan, kysyin innoissani. -Jaa osia? -Niin, osia. Etta minkalaisia kulmia ja montako? -Jaa, tuota... eparoi mies ja rypisteli kulmiaan. -Jos pannaan kuusi t-kappaletta ja metrin verran kahden tuuman kupariputkea. -Kahden tuuman kupariputkea, mutisin epauskoisesti ja epailys alkoi lopultakin nostaa paataan. -Eikos nyt puolen tuuman putkea ja 90 asteen kulmia kumminkin, ehdotin eparoivasti. -Juu, kaunis rouva on aivan oikeassa, kulmia tarvitaan, kysyt sitten sielta rautakaupasta, kylla ne tietaa. -Mihinka niita t-kappaleita sitten...? -Tehdaan ihan niin kuin kaunis rouva haluaa, haet vaan ihan sellaisia osia kuin itse haluat. Siina vaiheessa oli pakko kayttaa pelastautumissuunnitelmaa A eli keksia akillinen meno ja siihen vedoten tyontaa mies ulos ovesta mita pikimmiten. -Se on sitten viisi dollaria konsultoinnista, kehtasi alypaa viela huutaa postilaatikon raosta. Maksoin ihan siita ilosta etta sain idiootin kunnialla ulos ja potkin itseani seuraavat kaksi paivaa persiille. Oppia ika kaikki. If it walks like a duck ja siihen tyyliin.
.

Putkimies numero kaksi oli tutun tuttu, joka tarjosi palveluksiaan yhdeksansadan dollarin sopuhintaan, mutta vain silla ehdolla etta maksu suoritetaan etukateen. Koska moinen alyttomyys sotii pahasti taman hetkista elamanfilosofiaani vastaan, katsoin olla parhaaksi edes vastaamatta hanen viestiinsa.

.
Putkimies numero kolme oli sukulaisen sukulainen, hyvin etainen tosin. Etaisena mies pysyy tulevaisuudessakin, tarjottuaan urakan mehevaan $2700 plus verot -hintaan. Taman epelin pokkaa on pakko ihailla. Kolme tonnia kolmen tunnin urakasta!!! Jos olisi ollut kotona Valiumia niin puoli purkkia olisi mennut heti silta seisomalta. Jos olisi ollut kotona pyssy, niin Chicagossa olisi yksi putkimies vahemman. Ei se ole tyhma joka pyytaa, vaan se joka maksaa, sanotaan.

Tahan asti paastyani ajattelin luovuttaa ja soitin Keltaisilta Sivuilta loytamalleni putkiliikkeelle. Liike lahetti kahden tunnin sisaan putkimiehen numero nelja joka tekikin puolet urakasta ja alta kahden tunnin. Hintaa urakanpuolikkaalle tuli laskutuslisineen reilut nelja sataa ja koska kotiin oli vahingosta viisastuneena hankittu puoli purkkia Valiumia, maksoin mukisematta.
.
Painepuoli tuli siis hoidettua jo pari paivaa ennen joulua ja viemaroinnin jatin suosiolla joulun valipaiviksi. Tapaninpaivana soitin uudelleen jo edella mainittuun putkifirmaan ja sielta luvattiinkin lahettaa mies hetimiten. Tunnin kuluttua ovikello soi ja sisaan saapasteli Kukkojen Kukko, oikea Senor Gallo Meksikon maasta. Partavedelta ja valkosipulilta pyorryttavasti lemunnut mies otti tilanteen haltuunsa heti ovelta. -Ei, en voi ottaa kenkia pois, minun maassa ei tehda niin. Vaan eipa etelan hetelma arvannut etta vastassa olikin pedoista pahin, Keski-ikainen Laskiperseinen Kotirouva, jonka Valiumit oli syoty. -Vittu ma siita mita sinun maassa tehdaan, sa olet nyt minun kotona. Kengat pois. Heti! Moisesta epakunnioittavasta asenteesta loukkaantuneena Sr. Gallo paatti tietenkin rokottaa tyhmaa skandinaavia ja viemaria hetken tutkittuaan lavaytti tarjouksensa, $1200. On sanomattakin selvaa, etta taman jalkeen keskustelumme typistyi yhteen sanaan. Ulos. Jotakin Meksikonmaankielista herjaa kuukkeliukko heitti viela ovelta lahtiessaan mutta en viitsinyt edes loukkaantua. Saati sitten vastata.

Kuudes ja viimeinen putkimies loytyi taysin sattumalta naapurin osoitekirjasta. Mies teki tyonsa nopeasti ja halvalla eika hanesta ole muuta mainittavaa kuin rannekellon puute. Ensimmaisena paivana han ilmestyi paikalle varttia vaille kymmenen illalla, nelja tuntia sovitusta ajasta myohassa. Seuraavana paivana han myohastyi enaa vaivaiset kolme tuntia, mutta siita mainitseminen olisi todella pikkumaista ja turhaa horinaa joten en kirjoita sita tahan.

Jos siis havaitset etta tyttaresi, kummipoikasi tai kuka tahansa naapurin jolppi osoittaa selvaa vieroksuntaa opiskeluja kohtaan eika tyontekokaan oikeen maita niin suosittelen lampimasti harkitsemaan Amerikkalaisen Putkimiehen uraa. Paasyvaatimuksina vain tyydyttavat arvosanat paskanjauhannassa seka silmaan kusemisessa.

kuva

KERTA KIELLON PAALLE

Fiksut ihmiset kuulemma oppivat kerrasta ja vahan vahemmankin fiksut muutamasta kerrasta, mutta meikalainen se ei nayta oppivan sitten mistaan mitaan. Juuri kun olin saanut ripustettua remppavaatteet takaisin naulakkoon ja huushollin takaisin kuriin ja jarjestykseen niin hups, taas repsahti. Paassa nimittain.

Oli kaunis lauantainen iltapaiva lokakuun lopussa. Kipsipolyt oli lakaistu pois ja viimeisetkin maalipurkit kannettu varastoon. Talo oli siisti ja hiljainen, lapset olivat naapurilla meluamassa ja mies kuntosalilla. Loikoilin sangylla remonttikanavaa katsellen ja vanhoja Avotakkoja selaillen, kun yhtakkia, ilman pienintakaan varoitusta hirvittava pimeys laskeutui paalleni ja silmissa sumeni. Kun nakokyky ja jarki puolen tunnin riehumisen jalkeen palasivat, oli naky tallainen.

Kun Mies tuntia myohemmin kotiutui, istuin surkeana ruokapoydan aaressa ja pyorittelin ruuvimeisselia kasissani.

- Kuule kulta, kun mulle kavi pieni vahinko.

- Mita, kerro heti, pelastyi Mies.

-Mene ylakertaan katsomaan.

Mies loikki hermostuneena ylakertaan ja pysahtyi makuuhuoneen ovella. Seurasi pitka hiljaisuus.

- Ala selittaa.

-No kun mun piti vaan ottaa pois se yks juttu, mut sit siella oli ihan hometta ja kun ma vahan kaivoin... ja sit ma kaivoin lisaa...ja sit se vaan kavi.

-Kai sa ymmarrat ettei meilla ole varaa mihinkaan kylppariremonttiin.

- Niin, mut kai sa ymmarrat ettei meilla ole varaa sita tommoiseksikaan jattaa.

-Jaa. Totta. No, pida hauskaa.

Siis ei tuollaista miesta voi muuta kuin rakastaa, se ei pienista hatkahda.

Nain alkoi Suuri Kylppariremontti eli Tuskien Taival eli Keski-ikaisen Laskiperseisen Kotirouvan Seikkailu Mika-Mika-Maassa. Mika-Mika-Maa viittaa usein toistuviin kylpparista kuuluviin lausahduksiin kuten "Mika vittu toikin mahtaa olla?" ja "Mika vittu siella nyt kinaa?"

Kuten olen jo aikaisemminkin hapeamattomasti kehuskellut, en ole ensimmaista kertaa pappia kyydissa eika seiniakaan tassa huushollissa suinkaan kaadeta ensimmaista kertaa. Silti on kuitenkin klimppi kurkussa pakko tunnustaa, etta nyt taisi tulla haukattua liian suuri pala. Jos tasta kunnialla selvian niin liityn valittomasti Vapaamuurareihin tai johonkin muuhun vastaavaan rakennusammattilaisten liitton. Kunniajaseneksi.

Projekti alkoi juuri kuten oikeaoppinen remontti yleensa alkaa. Laakarikaynnilla. Parempien tyokalujen puutteessa suoritettiin demo taskukokoista sorkkarautaa ja viela pienempaa vasaraa hyvaksi kayttaen. Vasaran koko, osumien laaja hajonta ja vasemmassa kadessa pidelty viinilasi lienevat kaikki osasyyllisia siihen, etta demon ensimmainen paiva paattyi kammottavaan karjaisuun kun kahden tuuman ruosteinen rautanaula upposi parin sentin syvyyteen oikeaan ranteeseen. Jaa, niin sitten kavi kuin Jeesukselle, tuumasin tyynesti. Paitsi etta Jeesus ei kylla kiroillut nain helvetisti, lisasin kun vetaisin naulan ulos.

Tetanustehoste olkapaassa kuumottaen ja seitseman paivan antibiottiresepti taskussa jatkoin kuitenkin demoa heti seuraavana paivana. Ja kuinkas sitten kavikaan? Oppiiko laskiperse kotirouva ensimmaisesta naulasta? Eipa opi, ei. Enta vetaako laskiperse kotirouva jalkaansa Sievin terasvahvisteiset turvakengat toihin lahtiessaan? Eipa veda, ei. Vaan varvastossut. Ja astuuko se laskiperse kotirouva sitten heti seuraavana paivana niilla varvastossuillaan uuteen naulaan? Oikein arvattu, niin astuukin. No, samoilla antibiooteilla ja laakarimaksuilla tassa mennaan etta jos oikein tarkasti miettii niin saastoa tuli siinakin.

Parin paivan huhkimisen jalkeen tilanne oli tallainen. Seinat ja seinien naulat on saatu kunnialla pihalle ja allotysten allotys, kylpyamme on kannettu riemusaatossa roskakatokseen.

Kaiken raivoamisen ja ylenpalttisen rikkomisen jalkeen paasin rakentamaan ovenkarmia. Vahan tuli vino, mutta ei haittaa. Sitapaitsi Perfection is boring, sanoo Vogue.

Ja siita viikon paasta, ilman ensimmaistakaan karahtanytta karvaa oli sahkotyot tehty.

Sitten levytettiin ja paklattiin, niin maan perkkeleesti ja tasasse. Huomaa alemmassa kuvassa esiintyvat turvajalkineet.

Seuraavaksi asennettiin liukuovet.
Ja ylakaappejakin on soviteltu.

Ja siihen se sitten sitten jaikin, ennen kuin taas jatkuu. Viimeiset viisi viikkoa olen metsastanyt putkimiesta. Joka nayttaakin olevan pirunmoisen ovela ja vaikeasti tavoitettava otus.

KOKOVARTALOPESU

Kaak! Nuoruuden innolla mutta totisin ja vakain aikomuksin aloitettu blogini a.k.a. syvien ajatusten sammio ja tajunnan virran vaahtoava koski tyrehtyi lahes tykkanaan ennen kuin oikeastaan ehti kunnolla alkuunkaan. Mutta onneksi vain melkein.
.

Jos oikeen tarkasti kuuntelee niin pieni, vaatimaton ajatusten lirina todistaa satunnaiselle ohikulkijalle etta hengissa ollaan, vaikkakin kyseenalaisissa sielun ja ruumiin voimissa. Vaikka viime merkinnasta on jo yli vuosi, en suinkaan ole ollut heittamassa kirvesta kaivoon vaan pikemminkin eraanlaisella hengahdystauolla. Keraamassa voimia. Hakemassa suuntaa ja tarkistamassa merimerkkeja. Suorittamassa henkista kokovartalopesua.

.

Kulunut vuosi on ollut henkisesti seka erittain raskas etta myos aarettoman antoisa. On ollut pelottavaa huomata etten ole lainkaan se, joksi itseani luulin vaan jotakin aivan muuta. Liittyyko tama oman elaman syvallisempi tarkastelu ja sitamyota sen muutos sitten tahan kuuluisaan neljankympin rajapyykkiin vai onko se vain pitkaan jatkuneen vittuuntumisen tulosta, en tieda. Sen kuitenkin tiedan, etta elaman suurissa kriiseissa kannattaa totuutta hakea sielta, mista se on ennekin loydetty. Kansan syvista riveista. Kuolemattomat 'Elama on ihanaa kun sen oikein oivaltaa', 'Mieluummin vahan hullu kuin tippaakaan tyhma' seka tietenkin 'Rikoo on riskilla ruma' ovat olleet ohjenuoriani viime kuukausien ajan.
.

Kuluneen vuoden aikana olen perannut elamastani pois hirvittavan maaran jaloissa pyorinytta roskaa; tarpeettomia ihmisia, tarpeettomia kiireita ja tarpeettomia tavaroita. Poistin osoitekirjastani sivut A ja B (Assholes and Bitches) ja elamanlaatuni kohentui todistettavasti ainakin 78%. Voin suositella tata esimerkiksi kaikille niille, joita edessa oleva joulukorttirumba vasyttaa jo etukateen. Ei tarvitse kuin kerran kylmasti kutsua Rouva Mulkvistia Rouva Mulkvistiksi, (tai kuten minun tapauksessani 'vitun makaroonilaatikkoa paistava parturi-kampaaja') ja voit olla varma etta lahettamasi joulukortti tulee bumerangina takaisin. Kun toistat taman tarpeeksi monta kertaa ja oikeiden ihmisten edessa niin jo ensi jouluna saat ostettua kaikki tarvitsemasi joulupostimerkit pelkilla taskun pohjalta loytyneilla kolikoilla. Katevaa ja uskomattoman tehokasta. Nain saastyneen ajan ja energian voit kohdentaa ihmisiin, joiden kanssa oikeasti haluat viettaa aikaasi.

.

Jatkuvaan kiireeseen ja paa kolmantena jalkana juoksemiseen loysin myos yksinkertaisen ja tehokkaan laakkeen. Pillerin nimi on EI ja se sylkaistaan ulos mahdollisimman kovalla aanella ja tahdaten mieluiten vastustajan vasempaan otsalohkoon. EI, en todellakaan halua valokuvata aneemisen nakoisen tyttaresi mallikansiota ilmaiseksi vaikka lapsemme ovatkin samalla luokalla. EI, en valita vaikka virkkuukerhosi nettisivut kaatuisivat vanhuuttaan, vaikka loytokoiraasi uhkaa kaasukammio ja vaikka vaimosi ei anna ja lapsestasi tulee kielipuoli. EI kiinnosta.

.

Kaiken rytinan ja raiskahtelyn aikana ovat jyvat erottuneet akanoista ja ne elaman todelliset kultakimpaleet, mielenkiintoiset ihmiset ja mielekas tekeminen ovat paasseet jalleen etusijalle elamassani. Vietin viimekesaisella Suomen turneella lukuisia hulvattomia tuokioita lyomattomissa retkueissa ja niita hetkia hellin muistoissani viela pitkaan. Ystavani Mika Terho, jonka loistavalta teokselta Kokovartalopesu tama postaus lainasi otsikkonsa, vietti kanssani ihanan yon Turun Ruissalossa. Ihana yo sujui Suomileffojen tyyliin valoisassa kesayossa temmeltaen tosin silla erotuksella etta tama keski-ikainen, silmalasipainen, ylipainoinen ja kaljuuntuva Tauno & Ansa- tyyppinen pariskunta tyytyi sylipainin sijaan leikkisasti vaittelemaan Voiko puutteeseen kuolla? vs Voiko vitutukseen kuolla? laatuisista skenaarioista.

.

Kesalomani parhaat paivat vietin kuitenkin yllattaen Forssassa, jossa sain nauttia livena LIAMKin huumorin sapelin kalistelusta *vilkuttaa* seka pikaisista pystykaffeista. Kaikille asiaa kuumeisesti pohtiville voin paljastaa, etta kylla, mies on aivan yhta hulvaton screenin molemmin puolin. Forssan kaupunginkirjaston poistomyynnista saalistin lahtiessani Clavellin Shogun, Tai-pan ja Gai-Jin kirjasarjat paatahuimaavaan yhteishintaan 6 euroa. Uskon vakaasti, etta jouluun mennessa puhun japania jo suhteellisen sujuvasti. Wakarimasen?

.

Forssan Ruostejarvessa alastomana kuviokelluntaa suorittaessani ja kuikan (hata)huutoja kuunnellessani totesin vihdoinkin tavoittaneeni sen kauan kadoksissa olleen 'etiapain vaikka pallit savessa'-mentaliteetin, jota ilman olen ollut niin kovin eksyksissa. Uskon vakaasti Ruostejarven laakkeenomaisiin ominaisuuksiin ja hyvaa tekeviin magneettikenttiin ja voin suositella kyseista jarvea seka tietenkin kuviokelluntaa kaikille itsensa valiaikaisesti munattomiksi tunteville ja siita karsiville henkiloille.

Mielekkaan tekemisen puutteesta ei meilla ole tarvinnut karsia enaa pitkaan aikaan. Olen suhteellisen innokas kotinikkari eli remontti-reiska ja vuosien mittaan olen ajankulukseni ja pelkasta tekemisen ilosta tehnyt useammankin lattiaremontin, poistanut pari tarpeetonta seinaa, asennellut tusinoittain upotettuja valaisimia sisakattoihin, maalaillut, listoittanut ja uusinut milloin mitakin.

.

Alkusysayksen tamankertaiselle remontille antoi kesakuinen pikkuistakin pienempi tulipalo. Mun viidentoista minuutin zen-hetki koetaan kerran kuukaudessa kun siivooja kay puunaamassa nurkat. Viisitoista vaivaista minuuttia ma olen tyyni ja viattoman onnellinen tahrattoman puhtaassa kodissani, tuoksuvia liinavaatteita poyhien ja narskuvan puhtailla lattioilla astellen. Se kestaa noin viisitoista minuuttia kunnes ensimmainen epeli sitten pudottaa hillopurkin lattialle keittiossa, toinen pissii ohi ponton ja kolmas marssii 47 numeron koiranpaskaisilla lenkkitossuillaan pitkin kamppaa 'ku ma en oo tottunu ottaan kenkia sisalla pois' ja siita se alamaki sitten taas alkaakin.

.

No enivei, siivoojien kuivausrumpuun heittamat lattiaratit olivat ilmeisesti paastaneet itsestaan niin paljon nukkaa etta sihti oli mennyt tukkoon ja kuumuus oli sytyttanyt nukan palamaan. Olin edellisella viikolla siirtanyt kymmenen vuotta keittion nurkassa kokottaneen jauhesammuttimen allaskaappiin pois nakyvista eika mies rukka, kesken suihkun ja palohalytyksen pelattamana ollut sita hatapaissaan loytanyt. Niinpa han tyytyi soittamaan paikalle palokunnan ja lappaamaan amparilla vetta kuivausrumpuun niin paljon kuin ehti. Vesi ei paloa sammuttanut vaan valui valikatosta lapi alakertaan ja teki omia tuhojaan. Tassa vaiheessa ma saavuin kotiin, nappasin jauhesammuttimen keittion katkoista ja tyhjensin sen kuten Upinniemen Palokoulutuskekusken sammutuskursseilla vuonna nollanelja harjoiteltiin, lahietaisyydelta suoraan liekkeihin. Palokoulutuskeskuksen ansioituneet palokouluttajat unohtivat kuitenkin kertoa, etta lahietaisyydelta umpinaiseen sylinteriin lavaytetty sammutusjauhe polahtaa hetikohta ja suhteellisen akaisesti takaisin sammuttajan silmille ja leijuu sitten seuraavan kymmenen minuutin ajan joka jeesusksen koloon ja nurkkaan ja pinnalle siina huushollissa. Olisihan mun pitanyt se itsekkin tajuta, mutta siina hotakassa kun kaasukayttoisen kuivausrummun tayttoluukusta lyovat metriset lieskat, alaston mies juoksee pallit heiluen amparit kasissaan pitkin kamppaa, loiskutta puolet hyvaa tarkoittavista sammutusvesistaan pitkin lattioita, liukastuu sitten ampareinensa siihen sammutusveteensa ja huutaa ja haslaa muutenkin niin saatanasti, en sitten jotenkin alynnyt...

.

Tahan saumaan, kaiken sammutusveden ja sammutusjauheen keskelle ryntaavat sammutusjoukot, puolentusinaa raavasta miesta paskaisissa saappaissaan ja nokisissa vetimissaan, kirveet ojossa. Oli sanomattakin selvaa, etta mun zen katosi kuin pieru Saharaan kun katselin sita sotkua.

.

Palo tuli sammutettua, kamppa siivottua ja vakuutuskin korvasi uuden kuivurin, mutta laminaattilattia protestoi kylpyaan sen verran pahasti etta vaihtoon meni. Juuri kun sain ylakerran lattian valmiiksi, niin olikin vuorossa alakerran vessan remontti ja samaan syssyyn paatti viela kattokin vuotaa, niin etta kamppa on viimeiset puoli vuotta muistuttanut enemman rakennustyomaata kuin ihmisasumusta. Ei tama remontointi ehka ole yhta halpaa kuin perinteiset terapiamuodot, mutta voin kertoa etta vaikuts on valiton ja irreversible. Siina pienet murheet menettavat merkityksensa kun otsasuoni pullottaen vaantaa vaarankokoista ruuvia vaarille jengoille tai sahaa kolmannen kerran lankkua puoli tuumaa liian lyhyeksi. En suosittele, mutta kokeiltu on.

.

Nailla evailla siis jatketaan sulkien pollyttelya, saas nahda kuinka amman kay!