Itsetutkiskelu on vaativa ja pitkalle kehittynyt masokismin muoto. Taman aforismin kehitin muutama paiva sitten, kun vimmaisen itsetutkiskelusession paatteeksi tulin siihen tulokseen, etta olen karttyinen vanha luuska. Kaantelin ja vaantelin mielessani tata loytamaani totuuden kultajyvaa enka ilahtunut siita juuri nimeksikaan. Ei ole kovinkaan mukavaa olla karttyinen vanha luuska, kokeilkaa vaikka itse jos ette usko.
Karttyinen vanha luuska on ihminen, useimmiten nainen, joka loytaa elamastaan mita mielipuolisempia ruikutuksen ja pahan mielen aiheita. Naita mielipahoja han sitten poyhii ja pollyttaa sairaassa mielessaan kunnes karttyisyys saavuttaa leimahduspisteensa ja luuska, nautinnollisesti puhisten, alkaa paastelemaan ylimaaraisia hoyryja viattomien ohikulkijoiden niskaan.
Jokaisen elaman polulle pudonneen onnen pienen papanan luuska kiertaa visusti kaukaa ja ummistaa viela silmansakin varmuuden vuoksi. Ankeaa ja harmaata on luuska rukan elama, mutta onneksi han ei sita joudu liian kauaa karsimaan. Luuskan elinkaari katkeaa siina viidenkymmenen ikavuoden jalkeen, yleensa lyhyen, mutta kivuliaan vitutusperaisen sairauden murtamana.
Itsetutkiskeluni sai alulle - S -lta saamani Hyvan Mielen Haaste. Mietin haastetta ja hyvaa mielta paivakausia kunnes tulin surkeana siihen tulokseen, etten edes muista koska olen viimeksi ollut hyvalla mielella. Nauranut kylla olen, makoisastikin, muiden munauksille ja onnettomuuksille. Mutta hyvaa mielta. Ei, sita en kylla muista tunteneeni.
Ja kuitenkin, mielihyvan aiheita on vuonna 2012 ropissut niskaan oikein kasakaupalla ja taysin ilman omaa ansiotani. Kuten niin usein ennenkin, on ollut pienesta kiinni etta meneeko kulloinkin kasilla oleva homma hanskaan vaiko reisille. Tana vuonna reidet ovat pysyneet kuivina ja hanska pullottaa, aivan Halvan Kiinalaisen Ennustajan lupausten mukaan.
Mikali en olisi karttyinen vanha luuska, olisin rehellisen onnellinen ja hyvalla mielella vaikkapa seuraavista ilon murenista.
Ensinnakin, Chicagossa eletaan nyt lampiminta talvea jotakuinkin 150:een vuoteen. Lampoennatyksia rikotaan solkenaan. Lampotila on kaupungin keskustassa flirttaillut siina viiden ja kymmenen lampoasteen kieppeilla koko 'talven' ja lunta on tainnut hitustella jopa kahdesti. (Hei sun heiluvilles, toteaa Suomessa asuva lukija ja alkaa vasaamaan kirjepommia heti pikimmiten.)
Viime viikolla hihhuloitiin viidentoista, kahdenkymmenen asteen lukemissa ja puoli kaupunkia pukeutui valittomasti juhlan kunniaksi shortseihin ja t-paitaan. Eilen huideltiin jo kahdenkymmenviiden paremmalla puolella. Puistossa teinitytot ottivat bikineissaan aurinkoa.
Tama siis kaupungissa, jossa esimerkiksi viime vuonna naytti parhaimmillaan talta.
Kukaan perheesta ei ole myoskaan ole ollut paivaakaan sairaana taman 'talven' aikana. Ei flunssaa, ei vilustumista, ei edes yhta vaivaista kuumepaivaa ole kenekaan mittarissa. Olemmekohan me jotenkin sairaita kun emme lainkaan sairasta?
Toiseksikin, tammikuinen neitsytvisiittini Manhattanille oli lyhyt mutta sitakin tehokkaampi irtiotto arjesta. Peruin viime tingassa suunnitelmani minkkiturkista ja havyttoman ihanista mutta epakaytannollisista korkokengista ja lahdin matkaan hieman matalammalla profiililla.
Amerikkalaiseen suorittajamentaliteettiin samaistuen olin lyonyt Google Mapsiin kaikki elokuvissa nahdyt ja kirjoista luetut nahtavyydet ja valmistanut itselleni optimaalisen kavelykartan. Empire State Building, Madison Square Garden, Rockefeller Plaza, Central Station, Brooklyn Bridge, Flat Iron Building, Chrysler Building, Wall Street, Times Square....You name it; been there, done that.
Reitin pituudeksi tuli 22.6 kilometria ja se suoritettiin yhden vuorokauden aikana. Hintana oli nelja, noin greipin kokoista vesikelloa seka kayttokelvottomaksi hionneet sukat. Vierailun kohokohta oli lounas aidossa, kulahtaneessa juutalisessa delissa, jossa pahaa, palanutta kahvia tarjoili ruma, lyhyt ja couperosanenainen vanhus. Reuben oli hyvaa ja ilmapiiri juuri mita odotinkin.
Ihastuin New Yorkiin heti ensi tapaamisella. Joka toinen vastaantuleva ihminen kiroili kannykkaansa kovalla aanella. Joka toinen sylki solvauksia vierustoverilleen naamatusten. Koskaan akaisemmin en ole kuullut sanaa fuck yhta useaan kertaan yhta lyhyessa ajassa. Luulen etta sopisin kaupunkiin kuin kala veteen.
Kolmanneksi, lievaa kiristysta ja kookkaamman puoleisia krokotiilinkyyneleita hyvaksi kayttaen sain aidin jalleen kerran vyottamaan kupeensa ja saapumaan luoksemme lapsenvahdiksi. Tassa tiivistelma kahden tunnin puhelusta.
-Aiti, sa et tajuu, ma olen niin vasynyt, mun taytyy paasta lomalle. Tulisit nyt. Ei kun tulisit nyt. Vittu, ma annan kakarat adoptoitavaksi jos sa et tuu. Ne on sun ainoita lapsenlapsia.No hyva. Ens viikolla sitten. Ma tuun vastaan. Tuotko Fazerin sinista kans. Kiitti, moi.
Aiti, sataneljakymmensenttinen mannertenvalinen risteilyohjus ei ole antanut valimatkan estaa hanta olemasta mukana poikien elamassa. Mummi saapuu matkalaukkuineen kerran, pari vuodessa kolmen kuukauden vierailulle ja on pitanyt taman talouden suklaassa ja ruisleivassa viimeiset kymmenen vuotta. 65-vuotiaan nuoren naisen tarmolla han painii sydamensa kyllyydesta poiken kanssa, vaantaa katta ja opettaa heita kayttamaan puukkoa ja nayttaa kuinka saadaan nuotio syttymaan. Pojat jumaloivat Mummia eika Mummi saa heista koskaan tarpeekseen. Kaiken sen ajan, tarmon ja hellyyden mita han ei osannut aikanaan minulle antaa, han antaa nyt lapsilleni. Voiko parempaa pyytaa?
Ennenkuin kukaan alkaa sovittelemaan Vuoden Vavypoika- mitalia Miehen rintapieleen niin voin paljastaa syyn, miksi han pystyy asumaan anoppinsa kanssa samassa taloudessa kuukausimaaria kerrallaan. Mieshan ei nimittain puhu sanaakaan suomea. Eika Mummi englantia. Todellinen win-win tilanne.
Suosittelen ottamaan huomioon Miesta valitessa.
Nelja paivaa Mummin saapumisen jalkeen livahdin Miehen vanavedessa minilomalle Thaimaahan. Kahden paivan pikavisiitti Bangkokissa oli tuskainen kokemus. Humalaiset suomalaisturistit yhdistettyina Silom Roadin halpoja tuotevaarennoksia suoltaviin kojuihin ja tunkkaisiin ping pong naytoksiin saivat ihoni kananlihalle. Yleisen suomikuvan parantamiseksi maailmalla ehdotan, etta Suomen kansalaisopistoihin otetaan ensi syksyn uutuutena pari ping pong kurssia vasta-alkajille. Ensinnakin, lantiopohjalihasten harjoittelu on tarkeaa meille synnyttaneille aideille. Ja toiseksikin, humalaiset turjakkeet pysyisivat kiltisti kotona ja olisivat kerrankin aidosti kiinnostuneita vaimonsa tekemisista.
Viikon lepoloma Bangkokin jalkeen sujui rauhallisesti hieronnan ja pitkien kavelyretkien merkeissa ja muiden vanhojen pierujen joukossa taalla.
Lomalta palattuani olin niin taynna tarmoa ja tuhinaa etta kaivoin kahdeksan vuotta kaapin katkoissa viruneet kansalaisuudenhakupaperit esille ja pistin menemaan. Kylla. Lopultakin. Olen vatvonut tuota kansalaisuusasiaa taalla vuositolkulla useitten suomalaisten ystavieni kanssa.
Kun ei millaan kehtaisi.
Mutta silla on puolensa.
Mutta jos joku saa tietaa.
No ei sita tarvitse kertoa.
Mutta. Ja miksi ei.
Jotakuinkin tahan tapaan keskustelu on edennyt, soutamista ja huopaamista, jossittelua ja kulmain alta kyylailya. Mutta nyt se on tehty. Tassa seison enka muuta voi.
Hullunkiilto silmissa ja kilpirauhanen kuumottaen jatkoin samaa rataa viela muutaman paivan. Paivitin CVni viime vuosituhannelta tahan paivaan ja hain hetken mielijohteesta toita. Tein firman veroilmoitukset. Pesin ikkunat ja vein talvivermeet varastoon. Hain uuden grillini varastosta ja kokosin sen, vaihdoin kukkiin mullat ja korkkasin takapihan terassikauden. Kaiken taman sain aikaan yhden viikonlopun aikana, kiitos rentouttavan loman. Nyt kylla tuntuu etta saattaisin olla jalleen pienen loman tarpeessa...
Sen lisaksi etta olen iloinen ja hyvilla mielin, olen myos taysin yllattynyt yhtakkia virvonneesta liiketoiminnasta putiikissani. Vuonna 2004 perustin, jarjen ja jarkevan tekemisen puutteessa yrityksen ja hetken mietittyani paatin ruveta myymaan valokuvauspalveluita viattomille amerikkalaisille. Amerikassahan kaikki on mahdollista ja jos laskiperseinen kotirouva paattaa ruveta kutsumaan itseaan valokuvaajaksi niin han voi sen vapaasti tehda. Yritykseni eli my pathetic little piss on business, kuten sita lempeasti nimitan, nousi horjuville jaloilleen lahes valittomasti ja vuonna 2008 tein enemman toita ja voittoa kuin kehtasin kenellekkaan tunnustaa. Ettei kommenttibokseissani riehuva Anonyymi Luuska nyt saisi tastakin aivoverenvuotoa niin mainitaan tassa yhteydessa etta kyseessa ovat kuitenkin hyvin vaatimattomat summat, joista ei muussa yhteydessa kannattaisi edes mainita. Mutta minulle liikevoitto merkitsi muuta kuin rahaa, se oli osoitus siita etta osasin ja etta olin hyva siina mita tein.
Sitten tulivat halvat digijarkkarit ja lama. Vuoden 2009 tammikuussa keikat loppuivat kuin seinaan, puhelin hiljeni ja sahkoposti tyrehtyi. Jo buukattuja ja maksettuja keikkoja peruttiin koko alkuvuosi, loppuvuonna ei ollut enaa mitaan peruttavaa. Vuonna 2010 olisin voinut kuulla nuppineulan putoavan. Vuosi 2011 oli ja meni. Ja sitten, bim. Juuri kun olin pakannut kamerani naftaliiniin, nakannut kayntikorttini kerayspaperilaatikkoon ja hakenut aivan oikeita toita, puhelin soi. Ja kohta uudelleen. Ja viela kerran. Yhtakkia maaliskuu on buukattu tayteen, huhtikuussa on enaa kolme vapaapaivaa ja enka tahdo saada kalenteriini mahdutettua edes pikaisia pedikyyrikaynteja.
Tassa kohtaa taistelen tietoisesti sisaista luuskaani vastaan ja sen sijaan etta valittaisin miten elama on kovaa ja kiire painaa, hymyilen varovasti vasemmasta suupielestani.
Noin.
Huh, olen viela hengissa. Saatan jatkaa harjoituksia.
.jpg)
