OHI ON

Laah ja puuh, se on sitten siina. Pulkassa. Suoritettuna taas kerran, mutta ensi jouluna mina kylla sitten... No, antaa olla. Juuri noin taisin luvata itselleni jo vuosi sitten. Ja sita edellisena vuonna. Ja sita...

-Mom, could you make that lanttu-thing? kykyi Esikoinen aaton aattona ja mykisti 'kettu-teille-mitaan-ihmeempia-rupee-vasaan' jupinani kertaheitolla. Etta osaakin olla ovela pirulainen, manasin mielessani, laukatessani paa kolmantena jalkana ruokakauppaan lanttuja hakemaan silla 'pitaahan sita lanttulooraa aidin tehda kun kerran lapset pyytaa'. Vaikkeivat soisikaan.

Joka ikinen joulu olen kokannut perheelle kinkut, laatikot, rosollit ja muut tilpehoorit ja joka ikinen joulu lopputulos on ollut sama. Epamaaraisennakoista kasaa tokitaan epaluuloisena pari kertaa haarukalla ja pakollinen maistamisnokare huuhdotaan pikavauhtia kurkusta alas, pienten vartaloitten vapistessa tekopahoinvoinnin kourissa. Mies ottaa, kotirauhan sailyttamiseksi, lusikallisen porkkanalaatikkoa ja katkee sen sitten lautasliinan alle. Mina leikin etten huomaa mitaan. Korjaan tiskit pikavauhtia poydasta ja juoksutan saalittavat poperoni jaakapin peralle, josta saan ne puhtaalla omallatunnolla kaapia roskiin joskus loppuviikosta.

- Hitto, taaskin tein ihan turhaan eika kenellekkaan kelvannut, huokailen vihaisena enka muista ollenkaan etten itsekaan ole muistanut niita syoda. Ja vaikka joka vuosi paatan, etta ensi vuonna en tuhlaa aikaa enka aineita moiseen turhuuteen niin tassa sita ollan taas, lahes koskematon lanttuloora sylissa.

Joulu on sujunut muutenkin kuin tuttuja latuja hiihdellen. Ruokaa, etenkin suklaata on ollut sopivasti. Jouluolut on ollut hyvin vehnaista ja kuohuvaa. Joululauluja on laulettu ja enkelikellopelihirvitys on kilissyt kuin riivattu. Ilmoja on pidellyt. Ja joulun kohokohtana Bulls voitti juuri kauden avausottelun Lakersia vastaan MVP Rosen hienolla viime sekunnin korilla. Huushollin miehet huusivat kuin hyeenat ja hyppivat sohvilla ihastuksesta sekaisin. Maassa rauha ja ihmisilla hyva tahto.

Joulupukki oli hyvin lahjakkaalla paalla tana vuonna ja toi Miehelle kauan himoitsemani kaiutinpaneelin (toim. huom. kaannos on tarkastettu www.pixmania.com sivuilta, alkup. sound bar). Erilaisten oikeitten kotiteatterijarjestelmien perassa kuolatessani huomio kiinnittyi aina ja ainoastaan niiden aarimmaisen vastenmieliseen ulkonakoon ja helvetilliseen johtohardelliin. Koska olen erittain allerginen, kuten suurin osa naisista, sanaparille 'kaiuttimen johto" oli k.o. kaiutinpaneeli helppo valinta. Suosittelen, vaikkapa juuri sen edella mainitun kotirauhan sailyttamiseksi.

Odottamattoman 'halvalla saa'- kohtauksen kourissa sorruin ostamaan Miehelle lahjaksi myos toistasataakiloisen kaasugrillin. Grillin, jonka Korkeampien Voimien avulla ja helvetillisella sisulla sain raahattua varastoon piiloon. Mutta jota en enaa saanut raahattua varastosta ulos, joten olkoon siella. Eika minulla sitapaitsi olisi ollut aikaa kootakaan sita juuri nyt ja Mieshan ei todistetusti osaa lukea mitaan, minka paalla lukee ohje, on se sitten kasaamisohje tai kayttoohje. Eipa hanella olisi tyokalujakaan ja omiani en hanelle lainaa, joku roti sentaan...

Vaikkei meilla noudateta mitaan erityista korkeamman tason kasvatusmetodia, olemme Miehen kanssa suhteellisen yksimielisia lasten kasvatusperiaatteista noin paapiirteittain. Lyominen, pureminen ja sylkeminen ovat kiellettyja, niin vanhempien kuin lastenkin toimesta. Kiroilla saa vain Aiti ja siina pitaa kayttaa julkisilla paikoilla suomen kielta. Kotona saa kielen valita vapaasti. Kadet pestaan nenan kaivuun jalkeen ja mieluummin sen sijaan. Isovanhempien ikaisille ihmisille vastataan Yes, Sir tai No, Ma'm, yleensa kysyjan sukupuolesta ja kysymyksesta riippuen mutta siita riippumatta olivatpa kysyjat minkalaisia kusipaita tahansa.

Nailla ohjeilla on parjatty ilman suurempia takaiskuja ja julkisia noyryytyksia jalleen koko vuosi. Siita muistutuksena Joulupukille lahetettiin jo marraskuulla varajavalla kaunokirjoituksella kirjoitettu kohtelias kirje jossa ohimennen mainittiin muutama lastenhuoneen hyllyilta viela puuttuva, mutta Erittain Toivottu Lahja. Esikoinen, silmani omena, osasi listata omaan vaatimattomaan tapaansa vain kolme pienta asiaa, kaksi pakettia Legoja ja sinipunaisen pyjaman. Kuopuksen lista sen sijaan, juuri Kuopukselle ominaiseen tyyliin, oli kolme sivua pitka ja sisalsi kaiken mahdollisen tietokoneesta maailmanrauhaan ja lottovoittoon.

Toiveita pyrittiin toteuttamaan kohtuullisuuden ja hyvan maun rajoissa ja eksyipa pukin konttiin muutama ihan itse keksimani lahjakin. Nyt kun Lady Gaga on syrjayttanyt Pupu Tupunan ja JLon tahdissa vatkataan pyrstoa niin etta lattia notkuu, saivat molemmat omat MP4 soittimensa. Idean tahan sain omasta aitienpaiva-IPodistani, jota ilman en enaa lahde edes ulos ovesta. Mies kylla ehti jo vaittaa, etta kolmen, hiljaisuudessa omaan tahtiinsa tanssivan perheenjasenen katselu aiheutta hanelle pysyvia henkisia vaurioita. Etenkin kun pienin niista ei tieda olevansa valkoinen poika, vaan kourii toisella kadella haarovaliaan, pogoaa  pipo silmilla pain huonekaluja ja huitoo toisella kadella ilmaa kuin kaatumatautinen.

No, koska ainut Tarkea Tavoitteemme on pitaa kaikenlaiset TV- ja tietokonepelit pois kotoa niin kauan kuin mahdollista, olemme laskujemme mukaan viela reilusti voiton puolella. Lahietaisyydella on sen verran monta sairaalloisen ylipainoista, totaalisen fucked up varhaisnuorta, joiden ainoana ajankuluna nayttaa olevan 'vihollisen tuhoaminen' etta olemme julistaneet oman kodin pelivapaaksi vyohykkeeksi. Aika naytta kuinka kauan Kollaa kestaa, mutta jokainen paiva on kotiin pain. (EDIT: Tassa mainittu Tarkea Tavoite on taysin henkilokohtainen valintamme ja tiedamme kuuluvamme vahemmistoon ja etta taistelemme tuulimyllyja vastaan. Tarkoituksenani ei ole kritisoida niita vanhempia, jotka ovat valinneet toisin. Live and let live. Meista on taysin OK, etta pojat pelaavat itsensa pyorryksiiin esimerkiksi yokylaillessaan serkkujensa luona. Peace.)

Niin paljon kuin joulusta pidankin, olen tyytvainen etta se on jalleen kerran ohitse. Esikoisen mielesta tama oli jalleen kerran Paras Joulu Ikina ja sen parempaa kiitosta en olisi voinut saada.

Naihin kuviin, naihin tunnelmiin...

Ai minako? Vain kolme lahjaa sain, kylla se minulle riittaa. Ensimmaisessa oli hunajanvarinen minkkiturkki. Toisessa lentoliput New Yorkiin, yhdelle. Miehelta sain rakkauskirjeen.

(Kuvat netin syovereista)

ARVOITUS

Mita yhteista on Suomen kesalla ja Chicagon joululla?

Kymmenen asteen lampotila ja jatkuva vesisade.

Masentavaa.

PARASTA A-RYHMAA

Tiesitko etta vain 0.6 %:lla amerikkalaisista ja 2 %:lla suomalaisista on topografinen kieli? Mutta meidan perheessa tama loytyy 50 %:lta. Parasta A-ryhmaa siis?

kuva

TARJOLLA TANAAN

... Hassisen Kone poikien herkkuruokaa, peruni ja ruskia soossi, itsenaisyyspaivan kunniaksi, tottakai.

Kuva

KENGAT

Pahvitalon Paivi postasi siita, mita tapahtuu kun nainen kohtaa Kengan, Jota Ilman Han Ei Voi Elaa. Kyseessa on taysin luonnollinen ilmio, jota ei tarvitse haveta eika ainakaan pelata, silla se tapahtuu meille kaikille, toisille useammin, toisille harvemmin.  Kun kohtaus iskee, oireet ovat yleensa vakavia. Taudin oireisiin kuuluu muun muassa Kengan hively, silittely ja muu ylenpalttinen koskettelu ja sita seuraava haltioitunut voihkinta. Oireiden vastareaktiona tavataan usein runsasta kainalohikoilua, lasimaista tuijotusta seka potilaan kasvoilla viipyvaa aivokuollutta hymya. Vaikkakin tauti on periytyva, se on sinansa taysin vaaraton eika se vaadi muita toimenpiteita kuin kavelyn kassan kautta. Varotoimenpiteena suositellaan Visan tai Visan kantajan pitamista aina kaden ulottuvilla. Mikali  Aviomies tai muu vastaava Visan kantaja uskaltaa kyseenalaistaa diagnoosin tai taudin hoidon, hanta pannan heti tikulla silmaan, mutta ei muuten, kunnes han ymmartaa oman parhaansa.

Sairastuin itse vakavasti muutama kuukausi sitten ja taysin odottamatta. Ihminen, joka vietta puolet elamastaan pyjamassa ja suurimman osan siita toisesta puolesta verkkareissa, ei todellakaan tarvitse Steve Maddenin viiden ja puolen tuuman peep toe pumpseja yhden tuuman platformilla. Punaisia satiinirusettiversioita viela vahemman. Ja silti ostin ne molemmat, alle kymmenessa minuutissa ensikohtaamisesta. Hilasin verkkahousujen lahkeet ylos polveen saakka, koikkelehdin ihastuksesta voihkien hyllyjen valissa ja mallasin itseani estottomasti jokaisesta mahdollisesta peilista. Naytin taatusti hullujenhuoneelta karanneelta, mutta koska olen ihanasti keski-ikainen, se ei haitannut minua tippaakaan. I don't give a shit, my dear.

Kuten joskus sattuu, paasin paria viikkoa myohemmin miehen vanavedessa viettamaan iltaa itseani parempaan seuraan. Kyseessa oli intiimi parinkymmenen hengen illallinen latinalaisen Amerikan ja Yhdysvaltojen valisen kaupan tiimoilta ja mikas sen sopivampi tilaisuus olisikaan ulkoiluttaa uunituoretta kaatoa, tuota mustaa paria siis. Hame oli ikaiselleni aivan liian lyhyt ja tiukka ja kengat aivan liian korkeat, olin siis haltioissani. Pyorahtelin pari kertaa Miehen epauskoisten silmien edessa ja kiitin kohteliasti kysymasta, pystyin taysin mukavasti kavelemaan vaadittavat sata metria taksiin ja taksista ulos.

On kuitenkin taysin eri asia pyorahdella stiletoilla endorfiinihuuruissa kotona peilin edessa kuin oikeasti kavella niilla ulkona kadulla. Sata metria on vain sata metria mutta kuitenkin SATA METRIA. Matka taksista ravintolan ovelle pitkin muhkuraisia katuja ei ollut helppo eika kivuton. Usko ja sita myota kavelyni alkoi horjumaan jo ensimmaisen kymmenen metrin jalkeen ja silloin oli aivan pakko ottaa tukea miehen kasivarresta. Reidet olivat kuin tulessa ja varpaat huusivat hoosiannaa joka askeleella. Olin jo antaa periksi ja kaivamaisillani laukusta commuter flatsit kunnes...kunnes sain odottamatonta apua.

- Fi-fiuuu, nice legs!, kuului takaani miehen hyvaksyva vihellys.

- Yeah, yhtyi ylistykseen naisen aani. I wish I'd had a pair like hers.

Ryhtini kohentui siina samassa ja paastin irti miehen kasivarresta. Jumalauta, tuli sitten vaikka kuolio niin minahan en onnu ja kenkia en vaihda, jupisin ja sipsuttelin takapuolta hillittomasti vemputellen viimeiset metrit sisalle ravintolaan.

- Siita onkin aikaa kun mies on peraani vihellellyt, totesin tekovaatimattomasti Miehelle ravintolan eteisessa. - Saati sitten nainen.

- Darling, tyrski Mies pidatetyn naurun lomassa, etko katsonut kuka peraasi vihelsi?

- No en todellakaan. Ladyt eivat reagoi vihellyksiin, kaikkihan sen tietavat.

-No katso, sanoi mies, nojasi hillittomasti nauraen oven pieleen ja osoitti kohti kadun toisella puolella nokottavaa pariskuntaa.

Mies istui rappusilla mustat lasit silmillaan, kuppi edessaan ja piteli kadessaan kylttia jossa luki isoilla kirjaimilla

 BLIND

Nainen hanen vieressaan istui rullatuolissa. Molemmat jalat amputoituina.

OLE HYVA VAAN

Huomenna koko Pyha Tekopyhyyden Valtakunta "hiljentyy" viettamaan Kiitospaivaa eli syomaan itsensa pinkeaksi mautonta, haisevaa kalkkunaa pahvilautasilta, juomaan Coca Colaa suoraan tolkeista ja katsomaan jalkapalloa 52 tuumaisista tollottimistaan helvetillisen alamolon kera.

 

Kiitospaivan vietto kuuluu ylitsepursuavaan mappiini "Asiat Joita Ei Voi Kasittaa". Ensin tullaan ja ryovataan alkuperaiskansojen maat ja mannut, tapetaan heidat nalkaan ja tauteihin ja lopuksi tungetaan jaljelle jaaneet poloiset keskitysleireihin. Ja sitten kehdataan viela juhlia alkuperaiskansojen ja valloittajien yhteiseloa ja yhteista sadonkorjuujuhlaa ja olla niin kiitollista, niin kiitollista. Voiko tuon tekopyhempaa enaa olla, kysyn vaan?

Enpa olisi yhtaan yllattynyt mikali taalla sadan vuoden paasta juhlittaisiin Husseinin Hirttopaivaa taikka Osaman Otsalaukauksen muistojuhlaa, on tama sen verran kummallista kansaa.

Kalkkuna, tuo bakkanaalien kiiltavaksi voideltu kliimaksi on vastenmielinen otus katsella elavana, saati sitten kuolleena ja kynittyna. Kasi ylos se, joka ei ole kalkkunan raatoa valmistellessaan miettinyt yhtalaisyyksia sen ja vaikkapa venalaisen ilotyton kanssa. Ei, itsella ei ole kokemuksia muuta kuin kalkkunasta, mutta sitakin vilkkaampi mielikuvitus.

Kuten niin usein aikaisemminkin, on Mies osannut ajoittaa tyomatkansa niin hyvin, etta han saapuu lahes suoraan lentokentalta isannoimaan Kiitospaivan juhlia. Aivan. Niita juhlia, jotka vietetaan meilla kotona ja joihin saapuvat vieraiksi hanen sukulaisensa. Niita juhlia, joita varten olen laatinut menun, ostanut tarvikkeet, kokannut kaksi paivaa, siivonnut ja koristellut talon ja virittanyt 52 tuumaisen tollottimen oikealle kanavalle. Etta ole hyva vaan.

.

POMO

Boss, Kelsey Grammerin tahdittama Chicagon pormestarista ja paikallispolitiikasta kertova TV-sarja sai ensi-iltansa viime perjantaina. Sarja on kerannyt runsaasti kehuja kriitikoilta ja siita jopa ostettiin toinen tuotantokausi ennenkuin ensimmaistakaan osaa oli esitetty.

Bossin ensimmainen tuotantokausi kuvattiin kesalla Chicagossa ja kuten lopputuloksesta nakee, tuotantotiimilla on ollut lahes rajaton paasy kaikkialle. Pormestarin toimisto sijaitsee oikeasti kaupungintalon viidennessa kerroksessa ja kuvauksissa kaytetty toimisto on vain pari kerrosta alempana. Kuvausryhmalla oli paasy jopa Kaikkein Pyhimpaan, kaupungintalon vihrealle katolle, elakkeelle jaaneen pormestari Daleyn silmateraan.

Vaikka kyseessa on fiktiivinen henkilo, epailen ettei meno ole paljoa siistimpaa oikeassa elamassakaan, ei taalla Chicagossa kuin muuallakaan.

VAALIHUUMAA

Ensi vuodesta tulee mielenkiintoinen vaalivuosi ympari maailman. Uunituoreita presidentteja tulee putkahtelemaan pitkin vuotta siella taalla kuin sienia sateella.

Tammikuussa koko Suomi jannittaa sita, etta miten suurella aanivyorylla Niinisto valtaan valitaan. Sauli on karsivallinen ja kauaskatsoinen mies ja Saulin aika on tullut, siita lienevat kaikki kanssani samaa mielta? On totta, etta puolivallaton leskimies menetti kilokaupalla mediaseksikkyyttaan naidessaan Haukion, mutta tuskin Jenni niin iso kiviriippa kuitenkaan on, etta silla vaalit havitaan. Kunpa Jenni vain tajuaisi a) vetaa rautakangen pois persiistaan, b) palkata stylistin (yllari pyllari) ja b) lopettaa vankaamisen siita, etta ikaero ei merkitse mitaan ja etta han on jo iso tytto, joka seisoo omilla jaloillaan. Kun kaikki nyt kuitenkin ihan satavarmasti tietavat etta mikali Sauli olisi ollut vaikkapa kokoomuksen Porin osaston ylimmainen talonmies niin ikaero olisi aivan varmasti ollut kynnyskysymys. Ja etta omilla jaloilla seisomiseen on runotytolla viela pitka matka.

Lipposen kannattajilla ei muuta jannitettavaa vaali-iltana ole kuin ehka se, etta mahtaako Paavo kupsahtaa vanhuuttaan ennen kuin aantenlasku on ohi. Paavon poliittinen kokemus ja vahvan johtajan ote ovat kovaa valuuttaa, mutta samalla myos rasite. Presidentin virkaa ei hoideta seitsemankymppisena, ei edes Suomen kaltaisessa Nukkumattilandiassa, eika vaikka savuverhona olisi kuinka paljon nuorempi vaimo ja lapset.

Marraskuussa taalla Jenkkilassa tullaan kokemaan kaikkien aikojen likaisin presidentinvaalikampanja, todellinen henkiinjaamistaistelu. Obamalla ei tule olemaan minkaanlaisia mahdollisuuksia puolustautua republikaanien vaalikoneen iskuja vastaan. Kuka republikaanien ehdokkaana tulee olemaan, on taysin sivuseikka ja se tuskin kiinnostaa paljoa edes republikaaneja itsejaan. Obama tullaan repimaan vanhanaikasesti ns. tuhannen pillun pareiksi ja se on valtava menetys meille kaikille, niin rajojen sisa- kuin ulkopuolellakin. Obama on oppinut kantapaan kautta, etta hiekkalaatikolla ei parjaa sangolla ja lapiolla jos muut istuvat kaivinkoneidensa hyteissa. Ei vaikka olisi kuinka moraalisesti oikeassa.

Mannaviikolla luin mielenkiintoisen artikkelin ensi heinakuun presidentinvaaleista Meksikossa. Ennakkosuosikkina on suomalaisen kuuloinen mies nimeltaan Pena Nieto. Pena, aivan kuten Saulikin, on leskimies ja myos hanelle loytyi oma runotytto arkea sulostuttamaan. Veljekset kuin ilvekset ovat meidan Sauli ja Meksikon Pena.

Tulikin tassa mieleen etta mitas jos vaihettaisiin paittain ehdokkaita, ihan vain kansainvalisen yhteistyon ja kulttuurivaihdon nimissa. Mahtaisko kukaan huomata?

Pena

Angelica, Penan runotytto

Mikali tasta kansainvalisesta ehdokasvaihdosta paastaan yhteisymmarrykseen niin ehdotan etta vaihdetaan samaan syssyyn Lauri Tahka Pablo Monteroon. Musiikista en niin tieda, mutta tuo Pablo on mukavampi kattella.


(Kuvat netin syovereista.)

VAIKENEMINEN ON KULTAA

No niin, ma meinaan kohta lopettaa Iltalehden lukemisen, jos ei ala uutiset paraneen. Just eilen meni puoli paivaa vitutuksen kynsissa Paavon takia ja taas nirskahti Valiumpurkin korkki heti aamukahvin aikaan. Syyna tanaan oli Maria.

Ensiksikin etta siis tah, Maria Guzenina on peruspalveluministeri? Milla keuhkoilla, kysyn vaan? Eiko Tanja Vienonen-Karpela-Vittu-Mikalien poliittinen ura ollut jo tarpeeksi havettavaa meille suomalaisille? Riittaako siis Suomessa nykyaan ministerinvirkaan se, etta on blondi ja helvetillinen tyrkky? Ovatko kaikki ihmiset Suomessa heittaytyneet taysin hulluiksi?!!!

Ei kun oikeesti, mun taytyy ruveta perehtymaan Suomen nykytilanteeseen vahan paremmin, tamahan on parempaa kuin yksikaan telenovela jota olen koskaan seurannut! Seuraavaksi varmaan Tapani Kansasta tehdaan liikenneministeri?

Nyt siis peruspalveluministeri Guzenina, jonka toimenkuvaan Wikipedian mukaan kuuluu ainakin sellaiset pikku hommelit kuin lastensuojelu, vammaisten ja vanhusten tuki ja pari muuta pikku juttua, nousee otsikoihin silla etta han haluaa lantrata kaljaan vetta ja kieltaa parvekkeella tupakoinnin. Et vittu ole tosissas?

Minahan en kaljaa juo enka tupakkiakaan polta. Ei mulla ole parveketta enka ulkosuomalaisena ole edes Guzeninan ajamien maaraysten alainen. Eli asian ei pitaisi mua liikuttaa sitten tippaakaan. Paitsi etta liikuttaa. Jos ei sulla todellakaan ole tarkeampia, kiireellisempia asioita hoidettavana eika muuta puheenaihetta kuin parveketupakointi, keskikaljan prosenttimaara ja omat daisarit, niin olisit sitte vaikka hiljaa. Vaikeneminen on joskus kultaa.

ONKO PAKKO?

Olen yrittanyt viimeiseen asti olla kirjoittamatta mistaan vakavasti otettavasta asiasta mutta nyt on pakko. Pakko! Vitutti kuin Nollavaimoa konsanaan kun nain tamanpaivaisen Iltalehden uutisen, jossa Paavo Lipponen julistaa lahtevansa mukaan presidenttikisaan ja "Lipposen perhe astui riveihin". By all means, Mooses kisaa vaan, mutta jos on aivan pakko raahata kameran eteen koko perhe niin olisiko ollut mahdollista katsoa peiliin ennen lehdistotilaisuutta? Oikeesti.

Katsokaa nyt jumalauta tuota perhepotrettia, tuo ei voi olla Suomesta, vuodelta 2011!!!! Kauniiden ja suloisten nuorten tyttarien paalle on ripustettu joku 1980-luvun bulgarialainen torimummokaapu ja jalkoihin on vedetty jotkut helvetin Euromarketin kuuden euron tekonahkaballerinat. Paivikin, joka ei ole ikaansa nahden niita kaikkein pahimpia ilmestyksia... mika helvetin mummolook tuo on olevinaan???? Kylla nyt havetta kantaa Suomen passia.

Eli siis jos, jos teidan on aivan pakko tulla julkisuuteen esittelemaan etta "Hei, me ollaan The Lipposet ja me haluttais niinku Suomen Ensimmaiseks Perheeks. Et voittekste sit aanestaa meita?" niin olisko ollut liikaa pyydetty etta ette olisi tulleet kuvaan tuon nakoisina. Pliis.

Mulla ei ole kovin usein positiivista sanottavaa Ameriikan Ihmemaasta, mutta talla kertaa tuli pointsit kotiin.

TYTTO TANSSII VAAN

Tama tyttohan ei turhia tanssahtele mutta nyt tanssii, pois alta risut ja mannynkavyt. Sulkasadon ensimmainen kultamitali tammenlehvien kera on juuri pamahtanut postilaatikkoon, tata tanssitaan koko yo! Ja kun etelan hetelmien polkka alkaa vasyttamaan niin sitten jatkan kotimaisin voimin.

Ikina ei oo neitsyyden menetys ollut yhta kovan tyon takana. Kiitos Paivi !

KASVUN PAIKKA

Aah, syksy on taalla jalleen. Pitkan, laiskan, Ellun kana- tyyppisen kesan jalkeen on ihana palata takaisin arjen kuriin ja jarjestykseen. Laskiksi heittaminen on pienina annoksina paikallaan, mutta syvalla sisimmassani olen kuitenkin kurin ja jarjestyksen nainen. Itsediagnosoitu OCD ei katso hyvalla pidempia poikkeuksia rutiineista ja allekirjoittaneen perusvitutuksen maara on yleensa suoraan verrannollinen koulujen ja miehen kesaloman kestoon. Kesasta ja lomista selvittiin kuitenkin kunnialla ja seka lapset etta mies ovat palanneet sorviensa aareen. Elama on asettunut takaisin tuttuihin uomiinsa.

Uuden kouluvuoden valmistelut alkoivat jo elokuun puolessa valissa, kun koulutarvikelistat julkistettiin. Vihkojen, kansioiden, kynien ja muun tilpehoorin hankkimiseen uppoaa uskomaton maara rahaa, aikaa ja hermoja. Tavaratalojen koulutarvikeosastoilla vallitsevat elokuussa viidakon lait ja vain ihminen, joka on sompaillut pienen auton kokoisten ostoskarryjen kanssa jouluruuhkan veroisessa kirkuvien lasten ja karjuvien aikuisten tungoksessa, Hanna Montanan kiljuessa 120 desibelin voimalla taustalla, etsimassa juuri oikealla tavalla viivoitettuja irtopaperipaketteja, osaa kuvitella tuskani.

Omien tarvikkeiden lisaksi koulua varten pitaa hommata myos koulupuvut eli valkoiset kauluspaidat ja tummansiniset suorat housut. Pienet pojat ja valkoiset kauluspaidat ovat kautta historian hylkineet toisiaan, siksi Kloriteakin piti ostaaa useampi gallona. Voimistelutunteja varten pitaa hommata koulun logolla varustetut liikuntavaatteet ja sisapelitossut ja ruokatunteja varten lapsilla pitaa tietenkin olla omat lounaspakit, kylmakallet ja kotoa pakatut lounaat. Onneksi tajusin lopettaa lasten teon Kuopuksen jalkeen, useamman koululaisen varustelu ja valinehuolto olisi luultavasti ajanut perheen konkurssiin ja minut lataamoon.

Lasten viimevuotisia koulupukuja toiveikkaasti sovitellessa meille kaikille paljastui jotakin, jota olin kesan mittaan vahan aavistellutkin. Viimekevaiset kouluhousut ulottuivat sovituksessa enaa puolisaareen ja kauluspaitojen hihansuut lepattivat hullunkurisesti kyynarpaiden kohdalla. Meilla oli kesan aikana taphtunut huomattava kasvupyrahdys.

Viita vailla viisikiloisena ja lahes kuusikymmensenttisena syntynyt Esikoinen on kymmenessa vuodessa kasvanut metrin ja on enaa puoli paata aitiaan lyhyempi. Kuopuskin, jonka lastenlaakari vannoo rikkovan kahden metrin rajapyykin 17-vuotiaana, kuroo valimatkaa umpeen pelottavaa vauhtia. Paiva, jolloin minusta tulee perheen pienin lahestyy pelottavaa vauhtia enka pida ajatuksesta lainkaan.

Sivistyneena ja vastuuntuntoisena vanhempana paattelin, etta koska perheessa on nyt kaksi puolitoistametrista, varhaisesimurkkuikaista poikaa, kolmas- ja neljasluokkalaiset, on aika antaa heille ensimmaiset oppitunnit sukupuolivalistuksen parissa. Mies, vanhanaikaisen keskilannen kasvatti ja katolisen perheen vesa punastui ja hikoili paitansa maraksi jo pelkasta ajatuksesta.

-Ei, en mina. Oikeesti. En voi! tuskaili Mies, pyyhki kaljuaan ja repi kauluksen nappia auki.

-Voi jeesus miten... amerikkalainen sina olet! puuskahdin nauraen ja lupasin hoitaa asian.

Kun kerran mies on luvannut vastata lasten uskonnollisesta kasvatuksesta niin mina vastaan mielellani maallisemmista iloista, jako on reilu ja tasapuolinen. Tarkeytta puhkuen kavin ensi tilassa ostamassa kaksi opetukseen soveltuvaa opusta. Mista mina olen tullut? ja Mita minulle tapahtuu? ovat hauskasti kerrottuja ja kuvitettuja kirjasia jotka kertovat lapsille (ja katolisille keskilannen kasvateille) sopivalla tavalla naista elaman perusasioista. Piilotin kirjat liinavaatekaapin pohjalle odottamaan sopivaa hetkea. Viime viikolla, miehen ollessa sopivasti tyomatkalla, paatin etta aika oli tullut ja olin juuri kaivamassa kirjoja esille kun Esikoinen keskeytti puuhani kysyakseen jotakin hyvin tarkeata.

-Aiti, aiti, mitas luulet? Joko mahtaa Joulupukin pajassa olla taysi tohina paalla? Ja jokohan tonttuja alkaa kohta liikkumaan?

-En osaa sanoa, kulta pieni, vastasin ja tungin kirjat pikavauhtia takaisin kaappiin.

Kymmenvuotiaani, True Believer, sattaa olla luokkansa pisin, mutta ei silti viela lahellakaan sukupuolivalistusta. Ensin jonkun pitaa hoitaa tama Joulupukki-asia pois alta. Minusta ei siihen ole. Miehesta viela vahemman.

LINSSILUDE

Jaaha, taas on muutama kuukausi sujahtanut ohi aivan huomaamatta, mutta talla kertaa siihen onkin hyva syy. Olen nimittain harrastanut viime aikoina kaikenlaisten kameroiden edessa patsastelua sen verran kiihkealla tahdilla etta ihan havettaa. Tai siis havettaisi jos olisin sellaista suomalaista perushapeavaa sorttia, mutta kun en ole. Siispa patsastelen antaumuksella.

Hullunkuristen tapahtumien sarja alkoi toukokuussa kun kaupunkia yli 22 vuotta itsevaltiaan elkein hallinnut pormestari Richard M. Daley jai elakkeelle. Asiaa juhlittiin erilaisin seremonioin viikkotolkulla ja juhlinta huipentui miehen viimeisena tyopaivana kaupungintalolla pidettyyn vastaanottoon. Vastaanottoja oli itse asiassa kaksi, me kutsuvieraat saavuimme paikalle jo aamuyhdeksalta ja tavalliselle rahvaalle ovet avattiin vasta iltapaivalla. Kuten tarkkanakoisempi lukija jo tajuaakin, kuului allekirjoittanut luonnollisesti kutsuvieraiden joukkoon. Aivan, sitahan minakin etta WTF?

Haluaisin uskoa tai ainakin uskotella muille, etta kutsu tuli tunnustuksena vuosikausien vapaaehtoistyosta erilaisten yleishyodyllisten jarjestojen taustajoukoissa yhdistettyna jumalaiseen, mutta vaatimattoman persoonaani mutta totuus on, etta en ole siita taysin varma. Ehka minut haluttiin paikalle pelkastaan silmanruoaksi. Amerikkalaisethan kun ovat tunnetusti ylensyomareita. Niin tai nain, koska kutsu nyt kerran tuli niin eihan minua olisi kaupungintalolta saanut pysymaan poissa villipedotkaan.

Pukeutumisessa paatin noudattaa klassista 'parhaat paalle ja loput kainaloon' - linjaa. Asuvalinta oli sen verran onnistunut, etta ohikulkeva, aluksi taysin vaarattomalta vaikuttanut TV-toimittaja paatti hyokata salakavalasti takavasemmalta ja iski mangustin notkeudella mikrofonin nenan alle.

-Mitas terveisia sina lahettaisit pormestarille ja miltas nyt tuntuu?

Tuijotin pelastyneen janiksen oloisena viiden sentin paassa uhkaavana mulkoilevaa kameran linssia ja koitin epatoivoisesti keksia jotakin sanottavaa. Silmissa musteni ja paassa loi tyhjaa mutta seuraavaan viiteen minuuttiin puhe ei katkennut hetkeksikaan, vaikka ajatus patki ja pahasti. Puolen paivan uutisissa allistyttavaa artikulointia ja syvallisia ajatuksiani naytettiin tuskalliset 30 sekuntia. Kuuden uutisiin mennessa osuuteni oli hapeamattomasti leikattu 15 sekuntiin ja oheisessa patkassa iltakymmenen uutisista sain mukaan enaa yhden lauseen. Sic transit gloria mundi...

Kahdenkymmenen minuutin jonossa seisomisen jalkeen sain puristella pormestarin katta juuri niin kauan kuin yhden valokuvan ottaminen kesti eli suunnilleen 3.2 sekuntia. Sen jalkeen jono ohjattiin kohteliaasti takaportaita pitkin takaisin kadulle ja vastaanotto oli ohi. Kohtalaisen huono hyotysuhde, sanoisin.

Valokuva minulle sentaan jai muistoksi ja siita olen ottanut kaiken mahdollisen riemun irti. Heti ensimmaiseksi siita piti teettaa 720 kappaletta 10x15 kokoisia kopioita, joita olenkin ahkerasti jaellut sukulaisille, tutuille, naapureille ja lahes joka toiselle vastaantulijalle. Anopille teetin jaakaapin oveen pantavaksi oikein erikoisversion kultareunuksin, ihan pelkastaan vittumaisen naton kiusaksi ja harmin aiheeksi.

Ja kun kerran polhoilemaan ruvetaan, niin polhoillaan sitten kunnolla. Paria viikkoa myohemmin luin lehdesta lyhyen maininnan siita, etta suuri suosikkini Kelsey Grammer kuvaa Chicagossa uutta TV sarjaansa Boss, jossa han esittaa Chicagon pormestaria. Ja etta yhteen kohtaukseen etsitaan ekstroja esittamaan hienon ravintolan asiakkaita. Ja etta kiinnostuneet voivat lahettaa kuvansa ja yhteystietonsa yllaolevaan osoitteeseen... Ja etta tarvitseeko hullua kahta kertaa kehoittaa? Eipa tarvitse, ei.

Silta istumalta lahetin kultareunaisen kuvani menemaan, onhan pormestarin kanssa poseeraaminen minulle jokapaivaista kauraa. Casting toimisto tajusi vitsin ja heti seuraavana paivana sain kiinnityksen kyseiseen ravintolakohtaukseen, jossa roolihenkiloni 'Takapoydassa hummerikeittoa hienostuneesti horppiva nainen" horppii hienostuneesti hummerikeittoa. Yhdessa kolmenkymmenen muun hienostuneen ekstran kanssa.

Kuvauspaiva kesti 8 tuntia. Kohtausta harjoiteltiin vajaa tunti ja itse kuvaus kesti puolisen tuntia. Kohtauksen kesto on alle 30 sekuntia. Editoituna ehka 15. Mikali ohjaaja paattaa edes kayttaa koko kohtausta, on hyvin todennakoista etta horpin soppaani viimeisessa nurkkapoydassa, pikkurilli hienostuneesti ojossa ja selka pain kameraa. Tai etta etsin pudonnutta lusikkaani poydan alta juuri silloin kun kamera lipuu sen poydan ohitse josta olisi lahes suora nakyma siihen nurkkapoytaan, jossa mina istun. Etta Hollywood saa odottaa, ei minusta taida talla kokemuksella kovin suurta tahtea tulla. Mutta ei mulla olisi aikaakaan juuri nyt. On nimittain lasten kylpyhuoneen remontti pahasti kesken.

PS. Enka enaa yhtaan ihmettele minka takia kaikki nayttelijat ovat niin kauhean sairaalloisen laihoja. Ei mullakaan olisi varaa syoda tuollaisilla palkoilla.

KUPONKIUUTISET

kuva

Muutama viikko sitten tuli tayteen kymmenen vuotta siita kun muutin Chicagoon ja kaksitoista vuotta siita kun lahdin Suomesta. Taman paivan Suomen poliittiset kuviot seka talouselaman ja kulttuurin kiemurat ovat minulle taysin vieraita, samoin on laita muodin, musiikin ja urheilun saralla. Homppajulkkiksia tulee sentaan sen verran seurattua, etta tiedan kuka on Johanna Tukiainen ja missa han on talla hetkella haamatkalla. Valitettavasti.

Kymmenen vuotta on amerikkalaistuttanut monella tavalla, niin hyvassa kuin pahassakin. Olen oppinut etta How are you? ei ole kysymys vaikka lauseessa kysymysmerkki onkin. Olen oppinut huudahtamaan ihastuneesti kuinka rakastan naapurin rouvan uutta kampausta ja manikyyrin savya. Tyon ja tuskan takana sen sijaan on ollut oppia vastaamaan puhelimeen aina ja pelkastaan haloo ja paheksumaan syvassa humalatilassa rypevia ihmisia.

Nykyisin osaan jo luontevasti heitella poskisuudelmia, sopia lounastreffeja joita ei koskaan tule ja yllapitaa merkityksetonta horinaa minuuttikaupalla puolitutun tai jopa taysin tuntemattoman henkilon kanssa, mikali tilanteesta ei paase valittomasti pakenemaan. Shekkivihkokin kulkee katevasti kasilaukun sivutaskussa.

Naihin paiviin asti on kuitenkin ollut olemassa eras asia, jonka olen sivuuttanut taysin kivikautisena. Se on liikkeiden ja tavaranvalmistajien harrastama hilliton alennuskuponkien tyrkyttaminen. Sunnuntain sanomalehti, joka ei itsessaankaan ole mikaan pannunalunen, paisuu kasittamattomiin mittoihin kun sen sisaan tyonnetaan kilokaupalla tarjouslehtisia ja alennuskuponkeja.

Mikaan ei kiihdyta minua yhta nopeasti ja yhta mehevaan raivoon kuin viikonlopun ostosruuhkassa kassajonoon eteeni kiilaava kolmesataakiloinen Laski-Elsa, jolla on kolme karryllista taynna tavaraa, satojen dollarien loppusumma kassakoneessa ja joka kaivaa norsunvitun kokoisesta kasilaukustaan kahdenkymmenenviiden sentin alennuskuponkia. Eika loyda. Olisit saatana jattanyt yhden taytekakun ostamatta, olisi ollut parempi alennus, seka sinulle etta kukkarollesi, huudan raivosta punaisena. Amerikkalaisittain, hiljaa mielessani. . Tama kanssakuluttajien hermoja raastava, lapsellinen, paperisten, lehdesta leikattujen alennuskuponkien kayttaminen on ollut mielestani taysin kasittamatonta toimintaa maassa, jossa ihmisarvo mitataan kuluttamissasi dollareissa ja jossa niin monella on niin paljon. Kunnes nain taman.

Kyseessa on kaapelikanavan uusin dokkarisarja ihmisista, jotka tietavat mika on temppu ja miten se tehdaan. Laskostelin makuuhuoneessa pyykkeja ja seurasin puolihuolimattomasti ohjelman pilottijaksoa pari viikkoa sitten ja siihen jain, sukka kadessa ja haavi auki sangyn laidalle istumaan ja tuijottamaan. En ollut uskoa silmiani, nama naisethan ovat todellisia ammattilaisia.

Kuponkien kayttaminen, kuten mika tahansa muukin -ismi muuttuu aarimmaisyyksiin vietyna vastenmieleiseksi, mutta ideanahan tama oli loistava ja silta istumalta olin myyty. Pari viikkoa olen viettanyt pelin saloja opetellessa ja kuponkien kerailyssa ja nyt on pakko tunnustaa etta olen taysin koukussa. Kuponkipokerilla ei loppujen lopuksi ole paljoakaan tekemista rahan kanssa vaan kyseessa on ennemminkin peli 'mina vastaan kauppa'. Loydanko lehdista/netista oikeat kupongit oikeaan aikaan ja kestaako pokkani odottaa, etta jokin kauppaketju lyo kyseisen tuotteen erikoistarjoukseen, jolloin eri kuponkeja ja liikkeitten kanta-asiakasalennuksia yhdistelemalla haluamansa tuotteen saa joko lahes tai taysin ilmaiseksi tai sen ostamisesta saa jopa voittoa.

Omat vaatimattomat ostokseni ovat kaukana ohjelmassa nahdyista 95-99 alennusprosenteista. Maanantaina raahasin kotiin 16 pakettia muroja, jotka 'saalistin' hintaan 40 senttia/paketti (normaalisti $4.29/paketti) vain todetakseni etta kolmen neliometrin keittioni ei sovellu moisten maarien haalimiseen, vaikka kuinka halvalla saisi. Sisainen Sulo Vilenini vaikertaa, mutta minkas teet.

Paperikuponkien ja senttialennusten rinnalle on viimeisen parin vuoden aikana noussut uusi ja merkittava myynti- ja mainoskanava, nettien ryhmaalennussaitit, kuten Groupon, Living Social ja Gilt Groupe. Sivut tarjoavat merkittavia, 50-80 prosentin alennuksia tuotteista ja palveluista, edellyttaen etta ostajia on tarpeeksi monta, aivan tarjonnan ja kysynnan peruslakien mukaan. Lisamaustetta ostopaatoksen tekemiseen tuo se, etta tarjoukset ovat voimassa vain hyvin pienen ajan, joskus vain muutamia tunteja seka se, etta osalla tarjouksista on myos maksimimaara, joka tuotetta myydaan. Jos $500 arvoinen hampaiden laservalkaisu on myynnissa 99 dollarin hintaan, mutta vain seuraavan kahdentoista tunnin ajan ja ensimmaiselle viidellekymmenelle asiakkaalle, niin houkutus on suunnaton, olivatpa omat legot sitten kuinka valkoiset tahansa.

Saittien monipuolisin tarjonta nayttaa tulevan erilaisten kauneus- ja terveyspalvelujen tarjoajilta, kampaamoilta, hierojilta, kosmetologeilta ja kynsistudioilta. Tarjolla on myos Botoxia, restyleenia, ihokarvojen laserointia ja silmien Lasik-leikkauksia. Harras toiveeni on, etta mahdollisimman pian paastaisiin kasiksi kunnon kamaan eli implantteihin, rasvaimuihin ja kasvojen kohotuksiin. Siina vaiheessa on jo pakko osallistua talkoisiin raskaalla kadella ja auttaa kansantalous nousuun!!

RUMUUSMITTARI®

.kuva

Vahanko ottaa paahan kun joskus kuvittelee ihan oikeasti keksineensa jotakin ja huomaakin sitten etta joku hyvakas onkin varastanut MUN idean ja myy sita nyt kalliiseeen hintaan ostoskanavalla ja halpistavarataloissa. Hoh! Mulle on kaynyt nain jo kaksi kertaa ja sekos pistaa vihaksi.

.

Mun ensimmainen varastettu keksinto oli valoheratyskello. Keksinto oli enemmankin pakon sanelema kuin pelkasta keksimisen ilosta syntynyt. Kun tarpeeksi monta kertaa myohastyy koulusta ja duunista vain sen takia ettei kerta kaikkiaan kuule eika ymmarra heratyskelloa niin pakkohan siina on jotakin keksia. Valoheratyskellon kytkentakaaviota piirrettiin sahkotekniikan tunneilla kieli poskessa ja kaiken jarjen ja Ohmin lakien mukaan sen olisi pitanyt toimia. Proton rakennus jai sitten jostain kumman syysta toteuttamatta ja koko keksinto taidettiin kipata muiden suttuisten koulumuistiinpanojen mukana kaatopaikalle. Niin tai nain, olen sita mielta etta valoheratyskellon myyjat saisisvat suorittaa mulle edes hieman provikkaa, silla keksintohan on todistetusti minun.

.

Pari viikkoa sitten sain kauhukseni huomata etta varkaille ei mikaan ole pyhaa, heilla on otsaa tunkeutua jopa toisten keittioon. Oli jalleen kerran 'oi vittu etta ma vihaan kokkaamista'-paiva ja vaikka kaapit pursuivat ruokatarpeita en kerta kaikkiaan keksinyt mita niista olisin vasannyt. Ilmio on suoraan verrattavissa kuuluisaan 'mulla ei oo mitaan paallepantavaa'-huuhdahdukseen seka lasten suosimaan 'kun kaikilla muillakin on'-kitinaan. Koska aivoissa ei kertakaikkiaan liikkunut mikaan eika keittokirjan lukeminenkaan kiinnostanut, paatin improvisoida ja heittelin vasemmalla kadella pataan sekalaisen kokoelman kaapeista loytynytta tavaraa. Hammastykseni oli suunnaton kun tuntia myohemmin kannoin hieman hapeillen aikaansaannostani poytaan, henkisesti valmistautuneena kayttamaan 'lautanen tyhjaksi tai syot kynsiasi seuraavan viikon' -tyyppisia kasvatustekniikoita ja reaktio olikin taysin painvastainen kuin mita olin odottanut.

.

- OMG, MOSTACCIOLI! I love mostaccioli! huudahti esikoinen innoissaan ja heilutteli haarukkaansa.

- Musta...musta mika?

- Mostaccioli, avusti Mies ja kauhoi tyytyvaisena pastaa lautaselleen. Looks delicious, nice job, honey.

.

Pikaisen googletuksen jalkeen totesin etta meilla on tasta lahin mostaccioli-paiva aika usein. Resepteja on yhta monta kuin kokkejakin ja ruoka onnistuu joka kerta. Heitat vaan pataan kaiken sortin aineksia mita kaapista sattuu loytymaan, haudutat jonkin aikaa ja tuloksena on aina herkullinen mostaccioli. Mikali syoja kehtaa kyseenalaistaa kokin keittotaitoja tai mielentilaa, hanet voi hiljentaa nopealla olankohautuksella ja toteamalla ettet mitenkaan voinut tietaa ettei arvostelija pida mostacciolista. Sorry. Minun idea, mutta sekin siis piti kavaluudella anastaa.

.

Uusin keksintoni on nimeltaan Rumuusmittari® ja se tulee tuottamaan minulle kasapain mainetta ja mammonaa, tama siis mikali joku ei varasta tatakin ideaa. Rumuusmittari® asennetaan eteiseen, ulko-oven laheisyyteen tai mikali virallisia uloskaynteja on useampi, jokaisen uloskaynnin valittomaan laheisyyteen. Rumuusmittari® suorittaa kaikkien asunnosta ulos pyrkivien naispuolisten henkiloiden pikaisen visuaalisen tarkastuksen. Haaroista revenneet verryttelyhousut, yli kolmen sentin kainalosanki ja vyotarokuminauhojen alta liehuvat vessapaperiharpakkeet laukaisevat Rumuusmittarin® valittomasti. Varoitusaaneksi voi valita joko jonkin laitteeseen esiasennetuista soittoaanista tai varoitusaanen voi myos halutessaan ladata laitteen kotisivuilta. Varoitusaaniksi olen alustavasti ajatellut seuraavia: Paula Koivuniemen Aikuinen Nainen, Anita Hirvosen De va kukku de ja mahdollisesti Kikan Sukkula Veenukseen. Rumuusmittariin® on saatavana myos Mies-lisavalinesarja hajuantureilla, jolloin se tarkastaa myos pettaneen deodorantin, pesemattomat hampaat ja alushousujen vauhtiraidat.

.

Rumuusmittari® on viikkojen ahkeran aivotyon tulos ja sen syntyyn on ratkaisevasti vaikuttanut viime kuukausien aikana suoritettu kylpyhuoneremontti. Kun kesken tyopaivan pitaa kymmenen kertaa juosta lahikauppaan hakemaan milloin mitakin letkua ja letkun nippelia ja letkun nippelin koplinkia niin siina ei todellakaan tule ulos lahtiessaan vilkaisseeksi etta onko luomivarit aina aivan kohdallaan. Tai etta sattuuko mulla nyt olemaan jalassa housut vai remonttiverkkarit. Asiaan perehtymattomille tiedoksi etta remonttiverkkarit erottaa housuista muun muassa se, etta remonttiverkkareissa on enempi vareja mutta vahempi saumaa. Ja se etta lahkeet on nyrhitty puukolla poikki. Ja muu vastaava pikku detalji. Naamassa on maaliroiskeiden, kipsipolyn ja finnivoiteiden lisaksi valilla muutakin tunnistamattomaksi jaanytta koristetta, tukkapehkon tilasta puhumattakaan. Mina raukka kun kaikki nama kuukaudet luulin etta ne lahikaupassa hymyilevat minulle tunnistamisen merkiksi, mutta nehan pirulaiset nauroivat pain naamaa. Kaiken taman hapean ja julkisen pilkan olisi voinut helposti ehkaista yhden pienen Rumuusmittarin® kaytolla.

.

Anyway, remontista sen verran etta TATTA-DAAA, valmista tuli! Ikuna maailmassa en olisi uskonut etta pystyisin moisen uroteon suorittamaan, mutta niin sita nakojaan pystyy vaikka mihin kun ei turhia mieti. Tekemalla oppii ja vaarin tekemalla sita vasta oppiikin, vanha Luhtikylalainen sananlasku. Rahaa paloi kolme kertaa enempi kuin olin budjetoinut ja aikaakin meni lahes tuplasti sen mita miehelle kehuin, mutta ne nyt on sivuseikkoja. Ylpeana esittelen seuraavan ennen-jalkeen kuvasarjan

.

.
Ennen remonttia. Kuva ei ole omani vaan varastettu naapurin asuntomyynti-ilmoituksesta. Samanlainen karsina kuitenkin, sisustus vuosimallia 1974.
.


Ja jalkeen. Olen sanaton. Onnitteluja otetaan vastaan.

PUTKIMIES ON ERI MIES

Jumankauta juu naas paivaa, nyt tiedan mika minusta tulee isona. Minusta tulee isona putkimies. Eika mika tahansa putkimies vaan aito ja oikea Amerikkalainen Putkimies, Made in USA. Valitettavasti minulla ei ole tahan hataan kaytossa vertailutaulukkoa eri maitten putkimiehista ja heidan vittumaisuuskertoimistaan, mutta uskallanpa silti vaittaa etta aito ja oikea Amerikkalainen Putkimies sijoittuu vertailussa aivan joukon karkipaahan. Missa tahansa sivistysvaltiossa olisi moinen luonnonoikku tapettu sukupuuttoon jo aikapaivia sitten, vaan mahtuuhan tanne kultamaahan jos jonkinlaista muutakin horhoa, miksei sitten Amerikkalaisen Putkimiehen kaltaista vipeltajaa.

.

Kylpyhuoneremonttini eteni rauhalliseen 'hiljaa hyva tulee'- tahtiin kunnes se pysahtyi taysin putkimiehen puutteeseen. Asia olisi ollut helpompi hyvaksya jos kyseessa olisi ollut suurempikin urakka, mutta ei, tarvittiin kuusi viikkoa ja kuusi Amerikkalaista Putkimieskokelasta ennenkuin parin tunnin pikkuhomma saatiin valmiiksi.

.

Ensimmainen yrittaja tarttui hihaan paikallisen K-Raudan parkkipaikalta. Naita tyottomia jokapaikanhoylia on laman aikana ilmestynyt kuin sienia sateella lahes jokaisen rautakaupan ovenpieleen norkoilemaan. -Hyvaa iltapaivaa kaunis rouva, nyt olisi ammattitaitoinen putki- ja sahkomies tarjolla, esittaytyi mies. -Jaa putkimies, no sellaisen puutteessa nyt itse asiassa juuri olisinkin, tunnustin ennenkuin ehdin asiaa tarkemmin ajatella. Miehen kasvot kirkastuivat ja suu lahti kaymaan kuin helppoheikilla ikaan. Hanpa on tehnyt kymmenia vuosia putkihommia koko osavaltion alueella ja huoltanut kaupungin suurimpien pilvenpiirtajien putkikeskuksia. Sen lisaksi han on voittanut Nobelin rauhanpalkinnon kahdesti ja keksinyt laakkeen kolmeen yleisimpaan syopaan. Vapaa-aikaansa han viettaa mieluiten ventovieraitten ihmisten paskaviemareita ronkkiessa ja senkin han tekisi mieluiten hyvasta sydamesta ja taysin ilmaiseksi ja siksi han lahjoittaa saamansa palkkiot kodittomien kissojen yhdistykselle. Leveasti hymyillen han ojensi minulle kayntikorttinsa. -Hyvaa palvelua ja halvat hinnat, kauniille rouvalle viela erikoisalennus.

.
Halytyskellojen olisi pitanyt soida jo heti kun minua ensimmaisen kerran kutsutaan kauniiksi rouvaksi, mutta etta kaksi kertaa... se jo todistaa etta miesrukalla ei ollut muuta paassa kuin litra kusta ja villapipo. Vaan ei, eipa halyttaneet mitkaan kellot edes siina vaiheessa kun mies kapusi rautalangalla ja ilmastointiteipilla taidokkaasti restauroituun pakuunsa ja ajoi sen perassani parkkipaikalle. -Juu, selva homma tama on, ei mitaan ongelmaa, han vakuutteli tutkittuaan hetken kylpyhuoneen vesiputkia. -Tuosta vaan putket poikki ja tuosta mutkalle ja viemari samalla tavoin. -Mitahan osia siihen tarvittaisiin? Jos haen ne nyt saman tien ja paastaan sitten aloittamaan, kysyin innoissani. -Jaa osia? -Niin, osia. Etta minkalaisia kulmia ja montako? -Jaa, tuota... eparoi mies ja rypisteli kulmiaan. -Jos pannaan kuusi t-kappaletta ja metrin verran kahden tuuman kupariputkea. -Kahden tuuman kupariputkea, mutisin epauskoisesti ja epailys alkoi lopultakin nostaa paataan. -Eikos nyt puolen tuuman putkea ja 90 asteen kulmia kumminkin, ehdotin eparoivasti. -Juu, kaunis rouva on aivan oikeassa, kulmia tarvitaan, kysyt sitten sielta rautakaupasta, kylla ne tietaa. -Mihinka niita t-kappaleita sitten...? -Tehdaan ihan niin kuin kaunis rouva haluaa, haet vaan ihan sellaisia osia kuin itse haluat. Siina vaiheessa oli pakko kayttaa pelastautumissuunnitelmaa A eli keksia akillinen meno ja siihen vedoten tyontaa mies ulos ovesta mita pikimmiten. -Se on sitten viisi dollaria konsultoinnista, kehtasi alypaa viela huutaa postilaatikon raosta. Maksoin ihan siita ilosta etta sain idiootin kunnialla ulos ja potkin itseani seuraavat kaksi paivaa persiille. Oppia ika kaikki. If it walks like a duck ja siihen tyyliin.
.

Putkimies numero kaksi oli tutun tuttu, joka tarjosi palveluksiaan yhdeksansadan dollarin sopuhintaan, mutta vain silla ehdolla etta maksu suoritetaan etukateen. Koska moinen alyttomyys sotii pahasti taman hetkista elamanfilosofiaani vastaan, katsoin olla parhaaksi edes vastaamatta hanen viestiinsa.

.
Putkimies numero kolme oli sukulaisen sukulainen, hyvin etainen tosin. Etaisena mies pysyy tulevaisuudessakin, tarjottuaan urakan mehevaan $2700 plus verot -hintaan. Taman epelin pokkaa on pakko ihailla. Kolme tonnia kolmen tunnin urakasta!!! Jos olisi ollut kotona Valiumia niin puoli purkkia olisi mennut heti silta seisomalta. Jos olisi ollut kotona pyssy, niin Chicagossa olisi yksi putkimies vahemman. Ei se ole tyhma joka pyytaa, vaan se joka maksaa, sanotaan.

Tahan asti paastyani ajattelin luovuttaa ja soitin Keltaisilta Sivuilta loytamalleni putkiliikkeelle. Liike lahetti kahden tunnin sisaan putkimiehen numero nelja joka tekikin puolet urakasta ja alta kahden tunnin. Hintaa urakanpuolikkaalle tuli laskutuslisineen reilut nelja sataa ja koska kotiin oli vahingosta viisastuneena hankittu puoli purkkia Valiumia, maksoin mukisematta.
.
Painepuoli tuli siis hoidettua jo pari paivaa ennen joulua ja viemaroinnin jatin suosiolla joulun valipaiviksi. Tapaninpaivana soitin uudelleen jo edella mainittuun putkifirmaan ja sielta luvattiinkin lahettaa mies hetimiten. Tunnin kuluttua ovikello soi ja sisaan saapasteli Kukkojen Kukko, oikea Senor Gallo Meksikon maasta. Partavedelta ja valkosipulilta pyorryttavasti lemunnut mies otti tilanteen haltuunsa heti ovelta. -Ei, en voi ottaa kenkia pois, minun maassa ei tehda niin. Vaan eipa etelan hetelma arvannut etta vastassa olikin pedoista pahin, Keski-ikainen Laskiperseinen Kotirouva, jonka Valiumit oli syoty. -Vittu ma siita mita sinun maassa tehdaan, sa olet nyt minun kotona. Kengat pois. Heti! Moisesta epakunnioittavasta asenteesta loukkaantuneena Sr. Gallo paatti tietenkin rokottaa tyhmaa skandinaavia ja viemaria hetken tutkittuaan lavaytti tarjouksensa, $1200. On sanomattakin selvaa, etta taman jalkeen keskustelumme typistyi yhteen sanaan. Ulos. Jotakin Meksikonmaankielista herjaa kuukkeliukko heitti viela ovelta lahtiessaan mutta en viitsinyt edes loukkaantua. Saati sitten vastata.

Kuudes ja viimeinen putkimies loytyi taysin sattumalta naapurin osoitekirjasta. Mies teki tyonsa nopeasti ja halvalla eika hanesta ole muuta mainittavaa kuin rannekellon puute. Ensimmaisena paivana han ilmestyi paikalle varttia vaille kymmenen illalla, nelja tuntia sovitusta ajasta myohassa. Seuraavana paivana han myohastyi enaa vaivaiset kolme tuntia, mutta siita mainitseminen olisi todella pikkumaista ja turhaa horinaa joten en kirjoita sita tahan.

Jos siis havaitset etta tyttaresi, kummipoikasi tai kuka tahansa naapurin jolppi osoittaa selvaa vieroksuntaa opiskeluja kohtaan eika tyontekokaan oikeen maita niin suosittelen lampimasti harkitsemaan Amerikkalaisen Putkimiehen uraa. Paasyvaatimuksina vain tyydyttavat arvosanat paskanjauhannassa seka silmaan kusemisessa.

kuva