ENJOY THE STRANGER

Niin erilaiset ja silti niin samanlaiset. Minuun uppoavat molemmat taysilla.

SILMARIPSIKIHARRIN

Electric Heated Eyelash Curler

Description

While J. Rivers has an eye for fashion, she rarely keeps an eye out for the look of her own lashes. Don’t smear your eyelashes in heavy, gloppy mascara like Ms. J, yet still achieve the full, lengthy look you desire. Give the East to Use Electric Heated Eyelash Curler a try for just $2 (reg. $20), courtesy of Gocheapon . This beauty tool features a soft, colored silicone pad that turns clear when it heats up after just 10-15 seconds. When it’s ready, simply place your lashes on the silicone pad and press together for 15 seconds (or until you reach the look you want). For long-lasting results, it’s recommended to add a touch of mascara after using your electric heated curler. Wink your way to a new look and save 90% with today’s very flirtatious Gocheapon Deal.

Paivan tarjous, erikoishintaan, vain sinulle. Lisatietoja kiinnostuneille taalta. Hohhoijaa...

VOITTO KOTIIN

On se vaan kumma miten kaltaiseni virkaheitto lusmuilijakin onnistuu aikatauluttamaan elamansa niin kiireiseksi ettei tahdo ehtia edes henkea vetamaan valilla. Tai ehka olen vain tavallista saamattomampaa sorttia, en tieda. Keskeneraiset projektit eivat valmistu ilman etta niita joku tekee loppuun, ei vaikka kuinka niita tuijottaisin ja manailisin. Mikali Joku haahuilee sinun kotikulmillasi, voitko muistuttaa hanta etta taalla olisi pari pikku hommelia kesken...

Lupaamani Suuri Arvonta on nyt kuitenkin suoritettu, tana aamuna, Miehen suosiollisella avustuksella. Paperilappukourallisesta han nosti ylos yhden ja luki aaneen voittajan nimen...

- Pööstal!

- ??? Sanotko uudestaan...

- Pööstal!

Eli siis suomeksi PIRSTALE! Onnittelut kovasti, laitathan jotakin yhteystietoja tuossa oikealla olevaan sahkopostiin. Kaikille stalkkaajille sitten tiedoksi etta henkilo, joka kulkee ensi talvena Hyvinkaalla FBI-pipo silmilla onkin oikealta nimeltaan Pirstale. Ja miljoonat kiitokset viela kaikille viidelletoista vastanneelle, oli hauskaa poukkoilla perassanne pallon ympari. Seuraava juhlava arvonta suoritetaan sitten viidenkymmenentuhannen kavijan jalkeen, jotakuinkin vuonna 2016 tai niilla main. Pysy siis kuulolla!

LAHJONTAA

Viime viikolla rikki menneen kymmen tuhannen blogivierailun johdosta riemastueena paatin jarjestaa pienimuotoisen blogistanianymparysmatkan elikka virtuaaliaallon. Matkalle toivotetaan tervetulleiksi mukaan kaikki suomenkieliset bloggaajat ja blogien lukijat Urajarvelta Ushuaiaan ja Tohmajarvelta Timbuktuun. Jata siis nimimerkkisi ja paikkakuntasi kommenttiboksiin ja katsotaan saammeko aikaan ketjun koko maapallon ympri. Kaikkien vaivaa nahneiden kesken arvon upean ja yksilollisen paahinesetin, jota ei varmasti tule vastaan kulmillasi kovin usein ja jota yllaolevissa kuvissa esittelee sivupersoonani. Settiin kuuluu poliisinsininen lippalakki seka harmaa/viininpunainen pipo talviolosuhteisiin. Paahinesetin ovat sponsoroineet seinanaapurini, jotka ovat molemmat kyseisessa lafkassa toissa. Aitoa kamaa siis. Viimeinen matkustuspaiva on 23. toukokuuta. Matkustajia pyydetaan siirtymaan portille yksi...

TISUSTA ASIAA

Muutaman viime vuoden ajan viettamani vapaaehtoinen erakkoelama alkaa talta osin olla lopuillaan. Patterit on ladattu. Olen kyllastynyt omaan seuraani koska ole lainkaan niin hauska ihminen kuin kuvittelin olevani. Eparoiden naputtelen tuttujen puhelinnumeroita ja otan varovasti kontaktia. Vaivautunut hiljaisuus luurin molemmissa paissa vaihtuu nopeasti tutuksi kalkatukseksi ja menneiden vuosien tapahtumat kerrataan pikavauhtia.

Yllatyksekseni ja lievaksi pettymyksekseni maailma on pyorinyt mukavasti radallaan, siita huolimatta etta en ole asiaa ollut henkilokohtaisesti viime aikoina valvomassa. Ihmiset ovat lisaantyneet ja kuolleet pois, eronneet, muuttaneet ja vaihtaneet tyopaikkaa silla aikaa kun mina olen tutkiskellut omaa napanoyhtaani.

Yksi asia nayttaa yhdistavan tuttaviani maailmalla, koto-Suomessa ja taalla jenkkilassa. Rintasyopa nimittain.

No terve, terve, vastaa koulukaverini Italiasta iloisella aanella. Mitas tassa, miehen kanssa painetaan duunia, lapset kasvaa. Vanhukset Suomessa ovat viela hyvassa kunnossa, kaikki on hyvin. Ai niin, viime vuonna sairastin rintasyovan. Tana vuonna lahdetaan Irlantiin lomalle.

Moi vaan pitkasta aikaa, skypettaa toinen ja kertoo jossain asunnonvaihdon ja Suomen lomien valissa saaneeensa rintasyopadiagnoosin marraskuussa. Mutta jatkaa siita sitten sujuvasti uuteen koiranpentuunsa.

Sana rintasyopa narskahtaa inhottavasti hampaissa ja saa olon tukalaksi. Viimeksi kun tarkastin, se oli pelottava sana joka kuiskattiin kammenen suojassa ja pitkien katseiden saattelemana. Se pelotti. Se polttomerkitsi. Se tarkoitti samaa kuin kuolemantuomio.

Ja yhtakkia se tulee vastaan kaikkialla. Kasuaalisti. Etelan loman ja koiranpennun valissa. Eiko sita enaa pelkaa kukaan muu kuin mina?

Onnistuin, muihin kiireisiin vedoten lykkaamaan omaa seulontamammografiaani lahes kolme vuotta. Viime viikolla nakki kuitenkin napsahti ja vaikka kuinka yritin viela rimpuilla niin mentavahan sinne oli. Hampaiden valista pahaenteisesti vihellellen tein matkaa sairaalan rontgenosastolle ja lapsellisesti kiukutellen potkin katukivia mennessani. Kuten olen jo ennenkin maininnut, en erityisemmin pida sairaaloista enka sairastamisesta. Ajatuksessa, etta minun pitaa menna tarkastamaan etta josko kropassani kasvaa syopa on jotain periaatteellisen vaaraa. Sitapaitsi bipolaarisen hypokondrikon suurin pelko on se, etta han olisikin oikeasti sairas eika voisi enaa nautiskellen keskittya oireilemaan itse valitsemiaan tauteja.

Hississa painauduin pelkurimaisesti viimeiseen nurkkaan ja tuijotin itsepintaisesti nappularivistoa, valttaen tiukasti edes vilkaisemasta huivipaiseen naiseen vieressani. Minua oksetti ja vitutti, vitutti ja oksetti enka osannut paatta kumpaan keskittya.

Mita helvettia ma taalla teen, kyselin itseltani. Enhan ma tanne kuulu, vitun rintasyopapotilaiden joukkoon!

Odotushuoneessa minut otti vastaan tekopirtea kaksikymppinen hevoshampainen typykka, joka oli paattanyt piristaa poloisten rintasyopakandidaattien paivaa olemalla mahdollisimman tekopirtea.

Heeeeei vaaaaan, mina olen Lucy ja mina kirjaan sinut sisaan tanaan, han liversi korkealta ja kovaa niin etta odotushuone raikui.

Joo, olet myos myohassa, mutisin kyllastyneesti kulmieni alta kyraillen. Mun aika oli vartti sitten.

Hyva on, hyva on,  oli hyvin lapsellista kiukutella ja osoittaa mieltaan tyttoselle joka tekee vain tyotaan, mutta siina tilanteessa en pystynyt parempaan.

Kun puolta tuntia myohemmin paasin sisalle tutkimushuoneeseen oli paastani sammunut viimeinenkin jarjenvire ja puhisin kiukkuani kuin raivo harka. Periaatteessahan minulla ei ole mitaan sita vastaan etta daisareitani rutistellaan tai niita valokuvataan, by all means. Mutta asiayhteys jotenkin latisti juhlatunnelmaa ja siita rutistelemisesta... joku tolkku sentaan pitaa siinakin olla. "Me rutistamme koska valitamme!" ilkkui takaseinalle liimattu vaaleanpunainen kyltti ja sai minut nakemaan tahtia. Kirosin kuin turkkilainen lasilevyjen tiukassa syleilyssa ja jurputin rontgenhoitajalle koko loukatun koskemattomuuteni voimalla.

Mita vittua, ala saatana rutista. Ihmetteletko yhtaan miksi naiset eivat tule vapaaehtoisesti tallaisiin testeihin? Mita, toinen kuva? Kylla nyt jumalauta yksi pitaisi riittaa Ensi vuonna taas? En varmana tule kuin kymmenen vuoden paasta seuraavaksi, se on sata. Sovitaan etta tasta lahin sa kuvailet omasi ja ma kuvailen omani niin ei tule sanomista, jupisin viela oven raosta lahtiessani.

Uskoni karmaan, sielunvaellukseen ja veroviranomaisiin on hiipunut lahes olemattomiin, mutta olisihan sita pitanyt arvata mita moisesta kohtalon rienaamisesta seuraa. Kutsu uusintakuvauksiin epanormaalin loydoksen takia, tottakai. Vittu. Kesken  terassiremontin.

Uusintakuvaus suoritetaan huomenna heti aamutuimaan ja toivoa sopii etta kyseessa on pelkka kyrsiintyneen rontgenhoitajan jarjestama kaytannon pila. Ihan varmuuden vuoksi ja asiasta paattavien jumalien lepyttamiseksi lahjoitin kuitenkin tanaan vaatimattoman rahasumman paikalliseen Roosa nauha- rahastoon.

Kohta menen suihkuun ja puhun tyttosille mukavia saippuoinnin lomassa. Sen jalkeen vedan tyylikkaasti nahat silmille ja toivon sammuvani mahdollisimman pian. Muuten ei ole unen tulosta tietoakaan. Sen verran vanhaa pelottaa.



Kuvassa tytojen kanssa leikkii Olivia Wilde.

HYVIN MENEE MUTTA MENKOON

Itsetutkiskelu on vaativa ja pitkalle kehittynyt masokismin muoto. Taman  aforismin kehitin muutama paiva sitten, kun vimmaisen itsetutkiskelusession paatteeksi tulin siihen tulokseen, etta olen karttyinen vanha luuska. Kaantelin ja vaantelin mielessani tata loytamaani totuuden kultajyvaa enka ilahtunut siita juuri nimeksikaan.  Ei ole kovinkaan mukavaa olla karttyinen vanha luuska, kokeilkaa vaikka itse jos ette usko. 

Karttyinen vanha luuska on ihminen, useimmiten nainen, joka loytaa elamastaan mita mielipuolisempia ruikutuksen ja pahan mielen aiheita. Naita mielipahoja han sitten poyhii ja pollyttaa sairaassa mielessaan kunnes karttyisyys saavuttaa leimahduspisteensa ja luuska, nautinnollisesti puhisten, alkaa paastelemaan ylimaaraisia hoyryja viattomien ohikulkijoiden niskaan.

Jokaisen elaman polulle pudonneen onnen pienen papanan luuska kiertaa visusti kaukaa ja ummistaa viela silmansakin varmuuden vuoksi. Ankeaa ja harmaata on luuska rukan elama, mutta onneksi han ei sita joudu liian kauaa karsimaan. Luuskan elinkaari katkeaa siina viidenkymmenen ikavuoden jalkeen, yleensa lyhyen, mutta kivuliaan vitutusperaisen sairauden murtamana.

Itsetutkiskeluni sai alulle - S -lta saamani Hyvan Mielen Haaste. Mietin haastetta ja hyvaa mielta paivakausia kunnes tulin surkeana siihen tulokseen, etten edes muista koska olen viimeksi ollut hyvalla mielella. Nauranut kylla olen, makoisastikin, muiden munauksille ja onnettomuuksille. Mutta hyvaa mielta. Ei, sita en kylla muista tunteneeni.

Ja kuitenkin, mielihyvan aiheita on vuonna 2012 ropissut niskaan oikein kasakaupalla ja taysin ilman omaa ansiotani. Kuten niin usein ennenkin, on ollut pienesta kiinni etta meneeko kulloinkin kasilla oleva homma hanskaan vaiko reisille. Tana vuonna reidet ovat pysyneet kuivina ja hanska pullottaa, aivan Halvan Kiinalaisen Ennustajan lupausten mukaan.

Mikali en olisi karttyinen vanha luuska, olisin rehellisen onnellinen ja hyvalla mielella vaikkapa seuraavista ilon murenista. Ensinnakin, Chicagossa eletaan nyt lampiminta talvea jotakuinkin 150:een vuoteen. Lampoennatyksia rikotaan solkenaan. Lampotila on kaupungin keskustassa flirttaillut siina viiden ja kymmenen lampoasteen kieppeilla koko 'talven' ja lunta on tainnut hitustella jopa kahdesti. (Hei sun heiluvilles, toteaa Suomessa asuva lukija ja alkaa vasaamaan kirjepommia heti pikimmiten.)

Viime viikolla hihhuloitiin viidentoista, kahdenkymmenen asteen lukemissa ja puoli kaupunkia pukeutui valittomasti juhlan kunniaksi shortseihin ja t-paitaan. Eilen huideltiin jo kahdenkymmenviiden paremmalla puolella. Puistossa teinitytot ottivat bikineissaan aurinkoa. Tama siis kaupungissa, jossa esimerkiksi viime vuonna naytti parhaimmillaan talta.

Kukaan perheesta ei ole myoskaan ole ollut paivaakaan sairaana taman 'talven' aikana. Ei flunssaa, ei vilustumista, ei edes yhta vaivaista kuumepaivaa ole kenekaan mittarissa. Olemmekohan me jotenkin sairaita kun emme lainkaan sairasta?

Toiseksikin, tammikuinen neitsytvisiittini Manhattanille oli lyhyt mutta sitakin tehokkaampi irtiotto arjesta. Peruin viime tingassa suunnitelmani minkkiturkista ja havyttoman ihanista mutta epakaytannollisista korkokengista ja lahdin matkaan hieman matalammalla profiililla.

Amerikkalaiseen suorittajamentaliteettiin samaistuen olin lyonyt Google Mapsiin kaikki elokuvissa nahdyt ja kirjoista luetut nahtavyydet ja valmistanut itselleni optimaalisen kavelykartan. Empire State Building, Madison Square Garden, Rockefeller Plaza, Central Station, Brooklyn Bridge, Flat Iron Building, Chrysler Building, Wall Street, Times Square....You name it; been there, done that.

Reitin pituudeksi tuli 22.6 kilometria ja se suoritettiin yhden vuorokauden aikana. Hintana oli nelja, noin greipin kokoista vesikelloa seka kayttokelvottomaksi hionneet sukat. Vierailun kohokohta oli lounas aidossa, kulahtaneessa juutalisessa delissa, jossa pahaa, palanutta kahvia tarjoili ruma, lyhyt ja couperosanenainen vanhus. Reuben oli hyvaa ja ilmapiiri juuri mita odotinkin.

 

Ihastuin New Yorkiin heti ensi tapaamisella. Joka toinen vastaantuleva ihminen kiroili kannykkaansa kovalla aanella.  Joka toinen sylki solvauksia vierustoverilleen naamatusten. Koskaan akaisemmin en ole kuullut sanaa fuck yhta useaan kertaan yhta lyhyessa ajassa. Luulen etta sopisin kaupunkiin kuin kala veteen.

Kolmanneksi, lievaa kiristysta ja kookkaamman puoleisia krokotiilinkyyneleita hyvaksi kayttaen sain aidin jalleen kerran vyottamaan kupeensa ja saapumaan luoksemme lapsenvahdiksi. Tassa tiivistelma kahden tunnin puhelusta.

-Aiti, sa et tajuu, ma olen niin vasynyt, mun taytyy paasta lomalle. Tulisit nyt. Ei kun tulisit nyt. Vittu, ma annan kakarat adoptoitavaksi jos sa et tuu. Ne on sun ainoita lapsenlapsia.No hyva. Ens viikolla sitten. Ma tuun vastaan. Tuotko Fazerin sinista kans. Kiitti, moi.

Aiti, sataneljakymmensenttinen mannertenvalinen risteilyohjus ei ole antanut valimatkan estaa hanta olemasta mukana poikien elamassa. Mummi saapuu matkalaukkuineen kerran, pari vuodessa kolmen kuukauden vierailulle ja on pitanyt taman talouden suklaassa ja ruisleivassa viimeiset kymmenen vuotta. 65-vuotiaan nuoren naisen tarmolla han painii sydamensa kyllyydesta poiken kanssa, vaantaa katta ja opettaa heita kayttamaan puukkoa ja nayttaa kuinka saadaan nuotio syttymaan. Pojat jumaloivat Mummia eika Mummi saa heista koskaan tarpeekseen. Kaiken sen ajan, tarmon ja hellyyden mita han ei osannut aikanaan minulle antaa, han antaa nyt lapsilleni. Voiko parempaa pyytaa?

Ennenkuin kukaan alkaa sovittelemaan Vuoden Vavypoika- mitalia Miehen rintapieleen niin voin paljastaa syyn, miksi han pystyy asumaan anoppinsa kanssa samassa taloudessa kuukausimaaria kerrallaan. Mieshan ei nimittain puhu sanaakaan suomea. Eika Mummi englantia. Todellinen win-win tilanne. Suosittelen ottamaan huomioon Miesta valitessa.

Nelja paivaa Mummin saapumisen jalkeen livahdin Miehen vanavedessa minilomalle Thaimaahan. Kahden paivan pikavisiitti Bangkokissa oli tuskainen kokemus. Humalaiset suomalaisturistit yhdistettyina Silom Roadin halpoja tuotevaarennoksia suoltaviin kojuihin ja tunkkaisiin ping pong naytoksiin saivat ihoni kananlihalle. Yleisen suomikuvan parantamiseksi maailmalla ehdotan, etta Suomen kansalaisopistoihin otetaan ensi syksyn uutuutena pari ping pong kurssia vasta-alkajille. Ensinnakin, lantiopohjalihasten harjoittelu on tarkeaa meille synnyttaneille aideille. Ja toiseksikin, humalaiset turjakkeet pysyisivat kiltisti kotona ja olisivat kerrankin aidosti kiinnostuneita vaimonsa tekemisista.

Viikon lepoloma Bangkokin jalkeen sujui  rauhallisesti hieronnan ja pitkien kavelyretkien merkeissa ja muiden vanhojen pierujen joukossa taalla.

Lomalta palattuani olin niin taynna tarmoa ja tuhinaa etta kaivoin kahdeksan vuotta kaapin katkoissa viruneet kansalaisuudenhakupaperit esille ja pistin menemaan. Kylla. Lopultakin. Olen vatvonut tuota kansalaisuusasiaa taalla vuositolkulla useitten suomalaisten ystavieni kanssa.

Kun ei millaan kehtaisi.

Mutta silla on puolensa.

Mutta jos joku saa tietaa.

No ei sita tarvitse kertoa.

Mutta. Ja miksi ei.

Jotakuinkin tahan tapaan keskustelu on edennyt, soutamista ja huopaamista, jossittelua ja kulmain alta kyylailya. Mutta nyt se on tehty. Tassa seison enka muuta voi.

Hullunkiilto silmissa ja kilpirauhanen kuumottaen jatkoin samaa rataa viela muutaman paivan. Paivitin CVni viime vuosituhannelta tahan paivaan ja hain hetken mielijohteesta toita. Tein firman veroilmoitukset. Pesin ikkunat ja vein talvivermeet varastoon. Hain uuden grillini varastosta ja kokosin sen, vaihdoin kukkiin mullat ja korkkasin takapihan terassikauden. Kaiken taman sain aikaan yhden viikonlopun aikana, kiitos rentouttavan loman. Nyt kylla tuntuu etta saattaisin olla jalleen pienen loman tarpeessa...

Sen lisaksi etta olen iloinen ja hyvilla mielin, olen myos taysin yllattynyt yhtakkia virvonneesta liiketoiminnasta putiikissani. Vuonna 2004 perustin, jarjen ja jarkevan tekemisen puutteessa yrityksen ja hetken mietittyani paatin ruveta myymaan valokuvauspalveluita viattomille amerikkalaisille. Amerikassahan kaikki on mahdollista ja jos laskiperseinen kotirouva paattaa ruveta kutsumaan itseaan valokuvaajaksi niin han voi sen vapaasti tehda. Yritykseni eli my pathetic little piss on business, kuten sita lempeasti nimitan, nousi horjuville jaloilleen lahes valittomasti ja vuonna 2008 tein enemman toita ja voittoa kuin kehtasin kenellekkaan tunnustaa. Ettei kommenttibokseissani riehuva Anonyymi Luuska nyt saisi tastakin aivoverenvuotoa niin mainitaan tassa yhteydessa etta kyseessa ovat kuitenkin hyvin vaatimattomat summat, joista ei muussa yhteydessa kannattaisi edes mainita. Mutta minulle liikevoitto merkitsi muuta kuin rahaa, se oli osoitus siita etta osasin ja etta olin hyva siina mita tein.

Sitten tulivat halvat digijarkkarit ja lama. Vuoden 2009 tammikuussa keikat loppuivat kuin seinaan, puhelin hiljeni ja sahkoposti tyrehtyi. Jo buukattuja ja maksettuja keikkoja peruttiin koko alkuvuosi, loppuvuonna ei ollut enaa mitaan peruttavaa. Vuonna 2010 olisin voinut kuulla nuppineulan putoavan. Vuosi 2011 oli ja meni. Ja sitten, bim. Juuri kun olin pakannut kamerani naftaliiniin, nakannut kayntikorttini kerayspaperilaatikkoon ja hakenut aivan oikeita toita, puhelin soi. Ja kohta uudelleen. Ja viela kerran. Yhtakkia maaliskuu on buukattu tayteen, huhtikuussa on enaa kolme vapaapaivaa ja enka tahdo saada kalenteriini mahdutettua edes pikaisia pedikyyrikaynteja.

Tassa kohtaa taistelen tietoisesti sisaista luuskaani vastaan ja sen sijaan etta valittaisin miten elama on kovaa ja kiire painaa, hymyilen varovasti vasemmasta suupielestani.

Noin.

Huh, olen viela hengissa. Saatan jatkaa harjoituksia.

LUPAUKSIA, LUPAUKSIA

Kun keski-ikainen, pullohartiainen, slipoveriin pukeutunut kirjanpitaja ottaa vaimostaan eron, niin mika on todennakoisyys etta hanen seuraava hoitonsa muistuttaa yllaolevan mainoksen torsoja?

Chicagolainen lakitoimisto kohautti vanhoollista keskilantta talla mainoskampanjallaan muutama vuosi sitten. Hyva idea mutta ei ehka sittenkaan.

EI SAVUA ILMAN TULTA?

Jos on vuosikymmenia naimisissa Matti Ahteen kaltaisen umpikieron pyrkyrin kanssa ja tuottaa Jussi Ahteen kaltaisen kusipaisen huumeveikon jalkelaisekseen, niin saattaisiko olla mahdollista etta ammassa itsessaan olisi jotakin vialla? Ja pahasti? Vai pitaisiko meidan ihan oikeasti uskoa etta sopivasti uutislahetyksessa liikuttunut Rouva Hyvin Vasynyt on tassa se epareilusti kohdeltu pikku rukka, joka on vuosikausia yrittanyt turhaan ottaa kontaktia ja sovitella asiaa?

Erottamisen syyna on kuulemma luottamuspula. No shit, Einstein? Luottamus ja Ahde ei mahdu samaan lauseeseen, ainakaan mun oikolukuohjelmassa.

 Huoralle puuroo ja menolippu takaisin Ouluun.

TOUKOKUINEN ILMESTYSKIRJA

Presidentti Obama jarjesti kotikaupunkiinsa kunnon bileet.  G8 ja NATO pitavat yhdistetyn huippukokouksen ikkunamme alla toukokuussa ja koko kaupunki odottaa henkeaaan pidatellen mita tuleman pitaa. Mielenosoituksia, mellakoita, kyynelkaasua ja vesitykkeja nyt ainakin. Roskaa, rikottuja nayteikkunoita, rosvottuja liikkeita, tuhottua omaisuutta miljoonien ja taas miljoonien edesta. Talven ajan kohmeessa hytissyt Occupy-liike keraa voimiaan ja antautuu lammasmaisesti ammattihuligaanien vietavaksi. Retteloitsijat ja roskavaki rekrytoivat tyhmia, hyvauskoisia ja syrjaytyneita liikkeelle kuin persut aikoinaan. Pormestari kieltaytyy sulkemasta kouluja tai antamasta kehoitusta valttaa edes kaupungin ydinkeskustaa ja jarven rantaa, joka tullee olemaan myrskyn silma, vaan kehoittaa asukkaita ja liikkeenharjoittajia 'keep calm and carry on'. Justiinsa.

Eipa tullut mieleen etta lahettaisimme lapsosemme koulutielle naissa tunnelmissa. Olemme ylivakuuttaneet kotimme tuon toukokuisen viikon ajaksi ja nostamme kytkinta jo hyvissa ajoin. Mikali tyon jumalat ovat suotuisia ja pankkitili antaa myoten, suuntaamme aurinkoiseen Costa Ricaan. Luultavammin bunkkaamme kuitenkin Miehen sisaren kesamokilla muutaman sadan kilometrin paassa ja kauhistelemma tuhoja TVsta.

Etukateen asiaa on turha surra, olemme varautuneet parhaamme mukaan ja se tapahtuu mika on tapahtuakseen. Kuitenkin, jos minulla olisi piiruakaan asiaan sanomista, niin yllaolevan videon pusanneet kansankiihoittajat ja muut anarkistinperkeleet lahettaisin kymmeneksi vuodeksi tyoleirille ja sielta suoraan saunan taakse.

OMITUISTEN OTUSTEN KERHO

Pahvitalon Paivi ojensi kauniin ja kovasti arvostetun blogistanian kiertopalkinnon tahan osoitteeseen jo kauan sitten, joskus viime vuoden puolella. Kiitokset siita viela kerran! Palkinnolle oli asetettu reunaehdoksi sen vierittaminen eteenpain kahdeksaan uuteen blogiin ja vaikka kuinka olen yrittanyt loytaa mukavaa blogia jolla ei kyseista palkintoa viela ole, en ole ollut yrityksissani onnekas. Siispa pidan plakaatin itsellani ja keskityn kertomaan holmoja tunnustuksia itsestani.Valitettavasti reunaehdoissa selvasti rajoitetaan paljastelu vain kahdeksaan likaiseen yksityiskohtaan. Jarjettomyyksia minulla olisi varastossa viela muutaman plakaatin verran, mutta tassa nyt ensimmaisena mieleen tulevat satunnaiset asiat:

1. Olen taysin anaali mita tulee jarjestyksen pitoon kotona. Paikka kaikille ja kaikki paikoilleen on mottoni. Puserot roikkuvat vaatehuoneessa varin ja hihan pituuden mukaan jarjestettyna. Kolmekymmentakolme kenkapariani ovat siististi omissa, ruskealla paperilla paallystetyissa pahvilaatikoissaan ja kenkalaatikon sivua koristaa asukkaan valokuva.  Maustepurkkini ovat aakkosjarjestyksessa niiden englanninkielisten nimien mukaan. Skitsoa? Niin minunkin mielestani.  

2. Lahden siita perusolettamuksesta, etta kaikki ihmiset ovat keskinkertaisia, moukkamaisia, laiskoja, pelkastaan omaa etuaan tavoittelevia kusipaita. Koska olen kuitenkin aarimmaisen suvaisevainen ja ihmisrakas yksilo, annan jokaiselle tapaamalleni ihmiselle tilaisuuden todistaa teoriani vaaraksi. Noin 99% ihmisista ei sita tee. Se yhden prosentin marginaaliryhma riittaa minulle iloksi ja uskoksi siita, etta ihmiskunnalla on viela toivoa.

3. Kamalinta maailmassa on katsella toisen ihmisen naamassa kasvavia koholuomia. Vesa-Matti Loirin ja Mikael Jungerin kuvia katsellessani alkaa sormia syhyta sen verran etta tekisi mieli hakea jonkin sortin tasohiomakone miespolojen avuksi. Myos eras hyvin suosittu ja kaunis naisbloggari kantaa naamassaan kahta oksettavaa paisetta, joita pitaa valokuvata ainakin kerran paivassa ja monesta eri kulmasta. Naita kuvottavia lahikuvia han sitten tunkee surutta jokaiseen blogimerkintaan niin paljon kuin sielu sietaa. Ja se nayttaa sietavan. Jos valittaisin vahaakaan, niin lahettaisin hanelle shekin ja viestin etta mene tytto laakariin. Paitsi etta en valita, alloan vain.

4. Jos olisin paassyt etukateen kurkistamaan lapsiperheen arkeen ja aitina olon ihanuuteen, olisin suosiolla jattanyt koko homman valiin ja ottanut vaikka gerbiilin. On rankka paikka kun aidinvaisto ottaa selkavoiton itsekkyydesta ja Maailman Tarkein Mina Itse joutuukin jonon hannille ja nokkimaan muruja poydan alta. Onneksi luonto on kuitenkin jarjestanyt asiat toisin ja raskaustestin sinista viivaa ihastellessa ei edessa oleva parinkymmenen vuoden kovennettu tunnu viela miltaan. Raskauttavana asianhaarana tuodaan esiin myos se, etten pida kenenkaan muiden lapsista kuin omistani. Tuttavien vauvoja katselen kohteliaisuudesta muutaman minuutin mutta siina se. Naapurien taaperot ovat vitun rasittavia ja serkkujen teinit voisin kuristaa omiin solmimattomiin kengannauhoihinsa. Kadulla vastaantulevia lastenvaunuja vaistaessani mieleni valtaa suunnaton helpotus "Ohi on. Minun kakkuni on lusittu."

5. Harrastin sinkkuna paljon ukkomiehia. Ukkomiehet ovat paljon helpompia kuin vapaat eivatka koskaan jaaneet jalkoihin pyorimaan. Eivat jaaneet yoksi kuin erikoistapauksessa eivatka unelmoineetkaan hammasharjansa parkkeeraamisesta minun kylpyhuoneeseeni. Paras ukkomieheni kesti on/off-suhteessa yli kymmenen vuotta, sai sina aikana nelja lasta vaimonsa kanssa ja ainakin kaksi avioliiton ulkopuolella. "En ma sulle mitaan harmeja halua tuottaa, sanoi han ja hymyili minulle ruskeilla silmillaan, vaan multi-orgasmeja." Hantaheikki, sanot sina ja tuhahdat halveksivasti. Niin olikin. Ja hiton hyva sellainen. Han kuoli niin kuin elikin, hamaraperaisesti muutamaa kuukautta viimeisen tapaamisemme jalkeen. Voi, miten hanta viela kaipankaan.

6. Pelkaan lentamista. Se onkin lahestulkoon ainoa asia maailmassa mika minua pelottaa. Olen ensimmaisena miehena vetamassa nokkaan pimealla kujalla vaanivia raiskaajia ja suhtaudun hamahakkeihin, sarjamurhaajiin, kummituksiin ja muihin pirun riivaamiin reppanoihin terveella uteliaisuudella. Lentopelolleni ei loydy jarjellista selitysta eika perustetta, tiedan hyvin kuinka paljon todennakoisempaa on joutua onnettomuuten moottoritiella kuin lentokoneessa. Punainen Marlboro, nautittuna aski paivassa, viidentoista vuoden ajan tappaa minut paljon todennakoisemmin kuin lentaminen. Mutta silti. Kammenet hikoavat ja kynnet kaivautuvat yha syvemmalle kasinojiin mita kovemmaksi suihkumoottorien ulina kasvaa. Olen taysin satavarma etta viimeinen hetkeni on koittanut, etta kone salamyhkaisesti kapsahtaa katolleen ja syoksyy kumeasti jyristen vuoren kylkeen. Kirkas valopallo ja sitten, loppu. Tai etta hullu, pippurisilmainen arabi kantaa lakanansa alla kupeelleen vyotettya kasapanosta, sulkeutuu heti ensitilassa lahdon jalkeen vessaan ja rajayttaa koko koneen sananmukaisesti taivaan tuuliin. Entapa sitten riisipellolta sanghaijattu kielitaidoton kiinalainen pilotti, joka kuulee lennonjohdon kaskyn laskeutua flight level two eight zero ja laskeutuukin kolme sataa jaardia alemmaksi ja repaisee mennessaan meidan koneemme vasemman siiven mukanaan. Matkustamon ilmanpaineen lasku saa happinaamarit putoamaan valittomasti, mutta se ei auta enaa ketaan, silla seitsamankymmenmetrinen 747 haukkaa valittomasti ja putoaa syoksykierteeseen. Kaksikymmentanelja sekuntia kauhua ennen iskeytymista jaiseen valtamereen. Epauskoa, itkua, joku rukoilee. Ja sitten, loppu.

Lentopelkoni on kuitenkin taysin hallinnassa ja se unohtuu silla sekunnilla kun koneen pyorat koskettavat maata. Lennan paljon ja jatkuvasti eika, tata postausta lukuunottamatta, asia koskaan edes juolahda mieleeni maissa ollessani. Harkitsin muutama vuosi sitten vakavasti lentolupakirjan suorittamista, silla ajattelin etta mikali ymmartaisin paremmin miten konetta lennetaan, niin se voisi helpottaa ahdistustani. Selitin asiaa Miehelle paivana, joka ei ollut hanen kaikkein parhaitaan. "Menisit terapiaan niinkuin normaalit naiset!" han tokaisi kyllastyneesti ja kumartui takaisin sanomalehtensa pariin.

7. Kadessani pysyy niin malspiikki kuin hitsauspuikkokin. Skarpranttini on kuin viivottimella vedetty eika kutomissani lapasissakaan ole moittimista. Osaan sorvata seka sisa- etta ulkopuolisen kartion seka leipoa karjalanpiirakoita ja kevatkaaryleita. Osaan vaantaa alkeellista html-koodia ja sukeltaa katolleen kaatuneen pelastuslautan oikein pain. Tulen auttavasti toimeen kuudella kielella ja olen suorittanut metsastyskortin. En koskaan sano etten osaa ennekuin olen lukenut ohjeet ja koittanut itse. Laulaa en osaa ja se ottaa paahan ihan tajuttomasti.

8. Olen tehnyt elamassani enemman asioita kuin keskiverto ihminen ehtii edes ajatella koko elamassaan. Olen tehnyt hyvia ja kauniita asioita mutta myos paljon pahoja ja rumia asioita. Valilla olen tehnyt vaaria asioita, joskus jopa laittomia. Mitaan tekemaani en kuitenkaan kadu. Kadun vain asioita, jotka jaivat tekematta. Koska en uskaltanut. En kehdannut. En jaksanut.

Niinkuin tuossa ei olisi jo tarpeeksi homppaa yhden paivan osalle, kasitellaan Paivin seuraavakin haaste samaan syssyyn. Viisi tavaraa ja asiaa, joista unelmoin. Minulla on enemman vaatteita, kenkia ja aurinkolaseja kuin yksi ihminen tarvitsee tai ehtii elamansa aikan kayttaa. Puoliinkaan vaatteista en kylla mahdu, mutta sehan on sivuseikka. En tarvitse vempaimia enks vitkuttimia, en himoitse merkkeja enka statuksia, autostakin luopuisin jos se olisi mahdollista. Kaikkea mita tarvitsen tai unelmoin minulla on jo. Kaikkea on, paitsi aikaa nauttia mistaan. Mutta koska haaveita ja unelmia pitaa olla, listaan tahaan nyt ainoan mieleen tulevan tavarahaaveen.

Unelmoin omasta talosta kaukana muista, kukkulan huipulla. Nakoala aamuaurinkoon yli laakson, terassi jolla juoda kahvia. Frank Lloyd Wrightin ja Alvar Aallon yhdessa suunnittelema yksikerroksinen sekasikio, jonka etuseina on bunkkeri ja takaseina pelkkaa lasia. Pulpettikatto, joka lahes kaksinkertaistaa huonekorkeuden takaseinalla. Takka, valkoiset stukkoseinat ja tumma mahonkilattia. Paljon kattoikkunoita, paljon valoa ja ilmaa. Kolme makuuhuonetta, kaksi kylpyhuonetta, avokeittio ja siihen yhdistetty ruokailutila ja olohuone. TV jossain makuuhuoneen kaapissa piilossa. Tontti luonnontilassa, pieni ryytimaa katseilta piilossa.

Erilaisista asioista unelmoin sitten sitakin innokkaammin. Toivelistalla ykkosena olisi oma kokki 24/7. Aina olisi terveelliset vahakaloriset poperot poydassa oikealla kellonlyomalla ja poydasta voisi vaantayta suoraan sohvalle tai tietokoneen aareen ilman tylsaakin tylsempaa poydan siivousta ja tahteiden kanssa pahkailya.

Unelmoin myos kunnon kalareissusta hyvassa kaveriporukassa. Kelluntahaalareista, kirkkaista lusikoista, hauen vasyttamisesta ja sen perkaamisesta kallioluodolla. Kuumasta saunasta saaressa ja kaljapohnaisesta maailman parantamisesta nuotion loimussa.

Unelmoin syksyisesta paivasta mummon mokilla, keltaisten lehtien tarttuessa kumisaappaisiin. Kirpeasta syysilmasta, metsatien varresta loytyvista viimeisita tateista, kuusen alta vahingossa loytanyneesta suppiloaarteesta. Termoskahveista.

Unelmoin etta poikani paattavat kayda armeijan kun aika tulee ja pitaa siten Suomen kansalaisuuden.

Unelmoin etta ystavani Anna olisi viela elossa, etta saisin viettaa vaikka vain yhden paivan hanen kanssaan. Kertoisin miten tarkea han on minulle. Vaikka kylla han sen tietaisi sanomattakin. Kertoisin silti.

Unelmia on pakko olla. Jos ei unelmoi mistaan voi yhta hyvin olla kuollut.

Veelan arkiruokahaasteeseen vastaan reseptilla, joka helppo ja edullinen painonsa kanssa kamppailevien Aitien ja Vaimojen perusape. Kun parin kilon satsin sekoittaa kerralla niin siina on aina valmis sapuska kaden ulottuvilla ainakin kuukaudeksi. Apetta ei tarvitse  kuin muutama lusikallinen niin nalka on taas selatetty moneksi tunniksi.

Ainekset

purkki kaurahiutaleita (vanhanaikaisia, ei pikapuuroa)

tolkki rusinoita/kuivattuja karpaloita pienennettyna

pussi pellavansiemenia

kourallinen mantelia rouhittuna

Ainekset sotketaan yhteen. Nautitaan pieni kupillinen maidon tai luonnonjugurtin kanssa aamiaisen, valipalojen ja lounaan sijaan. Ja kylla lahtee.

Heli  heitti minua haasteella, jossa pitää nimetä viisi lukemaansa blogia, joilla on alle 200 rekisteröitynyttä lukijaa.

Ensimmaiseksi pitaa mainita Anreea jonka epailen olevan joko humanoidi tai yli-ihminen. Hanen uskomaton kamppailunsa ja voitontahtonsa olkoon esimerkkina jokaiselle. Odotan lippua heilutellen aina uusia valiaikatietoja loppusuoralta. Jumaliste likka, sina oot kone!

Seuraavaksi tulevat mieleen Ebba ja Lina jotka taysin hulvattomasti kertovat niin tuttua, niin tuttua tarinaa. Jos jotakin narinaa on sanottava, niin toivoisin etta he postaisivat hieman useammin (sanoo han, lusmujen lusmu).

Ja viimeisena, muttei suinkaan vahaisimpana mainitaan Hasta la Vista, jonka lukijamaara ei akkiselaamalta kay selville, mutta on silti mainittava, koska on todella mielenkiintoinen blogi.

GEENIVIRHE

Viimeisen kahden viikon ajan ovat juorulehdet riekkuuneet poloisen Demi Mooren julkisen imagon raunioilla kuin korpit haaskalla. Syoksykierre! Elama vaarassa! Aikapommi! huutavat loopit markettien lehtitelineissa. Tulta ja tulikivea sataa naispolon niskaan joka tuutista, lehdisto ja TV massailevat peijaisissa sydamensa kyllyydesta ja kaluavat aina vaan syvemmalle saadakseen esiin viela yhden mehukkaan paljastuksen. Kaikki tama vain siksi etta Demi erehtyi epahuomiossa vetamaan overit jostakin teinikamasta.

Tama jos mika on epareilua. Sattuuhan sita, paremmissakin perheissa. Virallisen juorun mukaan syyna moiseen vastuuttomaan kaytokseen on Demin masentuminen viimeaikaisen avioeron johdosta. Katin kotit, sanon mina. Johan oli jo aikakin etta han paasi siita joutavasta, vastenmielisesta, ruokkoamattomasta tyhjapaasta eroon. Demin kaltaisen naisen ei olisi koskaan pitanyt alentua Ashtonin kaltaisen oksetuksen daamiksi, hanelle olisi varmasti loytynyt ihan tasokastakin seuraa.

Demi on mielestani kouluesimerkki siita miten kauneuskirurgiaa pitaisi hyodyntaa. Tyylikkaasti, tasokkaasti ja pikku kerrassaan. Toki Demi oli jumalainen luomunakin, mutta marraskuussa viisikymppisiaan viettava Demi on tanaan kauniinpi kuin koskaan. Mita valia silla on paljonko hanessa on silikonia  ja karhunlankaa, kun tulos on tuollainen.

On luontoaidilta julmaa pilaa etta jumalaisen Demin ja hurmuri Bruce Williksen jalkelaiset Scout, Rumer ja Talullah nayttavat milta nayttavat. Eraalla keskustelupalstalla kolmikkoa kutsutttiin homssuisiksi transsuiksi ja niin raakaa kuin se onkaan, on pakko olla samaa mielta. Normiperheen tyttarina he olisivat aivan tavallisia, epaviehattavia naisenpuolia, mutta filmitahtien maailmassa he ovat geenivirheita. Ei ihme etta aiti imppaa.

INTERNATIONAL GOURMET DISHES

kuva

Esikoisen kanssa lastenlaakarin vastaanotolla, vuositarkastuksessa.

- And how is your eating? What are your favorite foods?

Esikoinen miettii hetken, puhutaanhan nyt hanen lempiaiheestaan.

-Well, my number one favorite is brussel sprouts. And broccoli. And pizza, of course. And perunaajanakkia.


Laakari katsahtaa minuun kulmat kohotettuna.

- A Finnish gourmet dish.

- Oh, OK.

HOMOJENVAIHTOVIIKOT

Sauli Koskinen pitää jo Hollywoodia kotinaan.

ILTALEHTI Torstai 29.12.2011 klo 11.22

Rakastunut Sauli on kotiutunut Hollywoodiin.(SPLASH/AOP)

Sauli palasi Adaminsa kanssa Suomen sateista Kalifornian lämpöön heti jouluaaton jälkeen. Aikaerosta toipumiseen meni kolme päivää, mutta nyt mies pursuu taas energiaa.

- Se on kyllä käsittämätöntä miten paljon aurinko vaikuttaa meihin ihmisiin. Tuntuu, että minulla on jälleen niin paljon enemmän energiaa tänne tulon jälkeen, Sauli kirjoittaa kotisivuillaan.

Adam Lambertin kanssa noin vuoden päivät seurustellut Sauli kertoo pitävänsä Hollywoodia jo kotinaan.

- Suomea, kavereita ja perhettä jäi kova ikävä, mutta kyllä oli niiiiin ihana tulla takaisin kotiin. Minulla on vahva tunne siitä, että tänne minä kuulun asumaan.

Vuodenvaihteeksi Saulilla ei ole mitään erityistä ohjelmaa tiedossa.

- Mutta eihän siihen tarvita muuta kuin paras mahdollinen seura, hän toteaa.

Huvitti kovin, kun luin yllaolevan jutun tuossa mannaviikolla.
Kasittaakseni Hollywoodissa hyorii kahdenlaisia ihmisia, niita
jotka ovat jonkinlaisia showbisneksen ammattilaisia elikka 
viihdyttajia ja niita, jotka eivat ole. Eivat, vaikka sita kovin
haluaisivat tai muille uskottelisivat. Naita Saulin kaltaisia 
wanna-be viihdyttajia sitten loytyy kolmetoista tusinasta,
kaikilla sama suunnitelma ja haave. Nussia itsensa johonkin 
valokeilaan, vaikka miten himmeaan, vaikka edes hetkeksi.

Joten siina sina Sauli kulta olettaysin oikeassa. Juuri sinne
Hollywoodiin sina kuulut, muitten persetta jakavien 
tyrkkyjen joukkoon.

Nauroin itseni tarviolle kun luin Iltalehden keskustelupalstalta
yllaolevaa artikkelia koskevan kommenttiketjun. Suhteellisen
osuvia arvioita Saulin tulevaisuudesta siella esitettiin. Ja koska
en ole vielakaan onnistunut, useista yrityksista huolimatta, 
loytamaan mistaan mitaan tietoja etta kuka vittu tama Sauli
Koskinen on ja mita perusteita han esittaa vaittelleen etta 
hanelle on FANEJA, niin ehdotan etta pannan Sauli pikavauhtia
takaisin saman kiven alle josta han on esiin ryominytkin. Mitas
jos lahettaisimme hanet Kansainvalisten Homojenvaihtoviikkojen
kunniaksi vaikkapa tuliseen Argentiinaan? Sielta voisimme ottaa
vastalahjaksi ja Suomen uudeksi lempihomoksi vaikkapa
Ricardo Forten. Han sentaan on edes tehnyt jotakin.

YKSISARVINEN

Vuoden viimeisen viikon 'hyva, lammin, hella'  livahti sitten tietenkin Afrikan aavikoille muiden suolikaasujen seuraksi hyvin pian edellisen postauksen jalkeen. Harmituksen siemenet kylvettiin jo aaton aattona kun vasemmasta takajalasta repesi jonkin sortin lihas, janne tahi muu vastaava sisaelin helvetillisella paukahduksella lahes irtipoikki. Vaikka kuinka mieleni tekisi kaunistella totuutta edes hieman ja kertoa etta urheiluvamma syntyi puolimaratonilta kotiin pain holkatessa tai salilla viimeista pakkotoistoa kyykatessa niin joku raja sentaan pitaa olla, liioittelullakin. Painan paani ja tunnustan etta en ollut suorittamassa sen ihmeellisempaa liikesarjaa kuin paivapeiton sivuun heittamista sangyn paalta, kun ilman mitaan varoitusta jalka petti alta ja kupsahdin permannolle.

Pohjetta ihmeteltiin perheen miesvaen toimesta yksissa tuumin, linimenttia hierottiin ja vuoronperaan esitettiin arvailuja vamman vakavuudesta. Koska irtonaisia osia tai ulkoista verenvuotoa ei havaittu, katsottiin parhaaksi peitella kinttu ja sen omistaja pikapuoliin sankyyn ja painua takaisin katsomaan jaakiekkoa.

Repsahdukset, kupsahdukset ja muut, lievemman luokan venahtymat nyt kuuluvat tahan ikaan, mietiskelin enka osaanut ajatellakaan etta kyseessa olisi muuta kuin parin paivan levolla parantuva lieva lihasvamma. Niin hyvin ei kuitenkaan kaynyt vaan seuraavana paivana jalka oli taysin poissa kaytosta ja aaton juhlallisuudet suoritettiin saalittavasti yhdella jalalla koikkelehtien. Viela joulupaivan jaksoin nautiskella vapaaherrattaren paivistani sohvalta kasin, mutta sitten alkoi puuttuva pare karyttaa kaameja pahemman kerran.

Muutenkin lyhyt pinnani on erittain lyhyt mita tulee ihmisten sairauksiin ja etenkin sairaisiin ihmisiin. Ikumaailmassa ei tulisi mieleenikaan vierailla kenenkaan luona sairaalassa tai vapaaehtoisesti kuunnella minkaanlaista sairauskertomusta. Markimiset, tulehdukset ja kasvaimet oksettavat minua, vajaatoiminnoista ja suolistoperaisista oireista puhumattakaan. Kylla, olen epasympaatikko ja ilkimulkku, mutta totuus on etten voi sietaa sairaita ihmisia. Itseani kaikkein vahiten. Luulosairaitten kanssa sen sijaan tulen mainiosti toimeen ja minusta onkin aina mukava tilaisuuden sattuessa kilvoitella luulosairastamisen jalossa taidossa.

Tapaninpaiva aamuna olin siis jo kurkkuani myoten taynna potilaana oloa; sohvalla makaamista ja yleista avuttomuutta. Olin kuin yksisarvinen piru, saalittavan nakoinen mutta kahta kiukkuisempi. Mielialaani sentaan hieman kohensi joulunpyhina syliini tipahtanut Esikoisen kotitehtava. Meilla on kotitehtavien jaossa selva peli, mukulat tekevat kumpikin omansa ja aikuiset sotkeutuvat hommaan mahdollisimman vahan. Nyt olin kuitenkin, Esikoisen vastusteluista huolimatta, tempautunut mukaan joululomaksi annettuun tehtavaan, tutkielmaan Sioux heimon tavoista ja tottumuksista. Intoa ja aidillista huolenpitoa puhkuen olin tilannut hanelle netista askartelusetin, josta piti saada katevasti pyorayttamalla upea ja aidon nakoinen sulkapaahine esitysta elavoittamaan ja hikaripisteita kotiin tuomaan. Kilin kellit.

Pahvilaatikon sisallon pikainen analysointi kertoi takuuvarmasti etta katevasti pyorayttamalla niista aineksista ei saisi aikaan muuta kuin helvetillisen sotkun. Sulkien ja hoyhenten lisaksi laatikosta loytyi kilokaupalla muun muassa hevosenjouhta, nappanahkaa ja peuransuolta. Pelkkia ohjeitakin oli nelja sivua.

- Saatanan tunarit, kirosin aaneen, mika helvetin lasten askartelupakkaus tama tallainen on?

Olin jo pakkaamassa koko hemmetin petolinnun perseen takaisin laatikkoon ja palauttamassa sen takaisin muutaman valitun sanan kera, kun katseeni osui netista printtaamaani tilausvahvistukseen. Siina luki aivan selvasti etta 

Crafts & Supplies/Kits/Warbonnet Kits

eika

Crafts & Supplies/Kids/Warbonnet Kits

kuten Lukihairioinen Kaikkien Alojen Uimakandinaatti siita luuli lukevansa. Auts. Kylla vanhakin koira alahtaa kun kalikkaa kolahtaa.

Suunnitelma A (Esikoinen tekee, aiti katsoo) vaihtui Suunnitema B:ksi (Esikoinen tekee, aiti avustaa) joka taas teki tilaa Suunnitelma C:lle (aiti tekee, esikoinen katsoo), josta lopulta jalostui Suunnitelma D (aiti tekee ja Esikoinen katsoo jaakiekkoa).

 kuva

Kaksi sairaspaivaa sain kulutettua paahineen valmistamiseen eli siihen etta suoristin laatikosta loytyneita kasin varjattyja kalkkunansulkia hehkulampun lammolla, leikkasin ja kiinnitin alus- ja paalishoyhenia ja nahansuikaleita toisiinsa suolenpatkilla kuin paraskin intiaanivaimo. Lopputulos kokottaa nyt kirjahyllyn paalla ja mina olen valinnut itselleni intiaaninimen. Kanssani rauhanpiippua polttelevat saavat kutsua minua tastalahin nimella Ontuva Puuma. Ugh!

Joulun valipaiviksi buukattu rentoutumisretki Nykiin piti tietenkin siirtaa kuukaudella eteenpain ja sekos pisti vihaksi ihan toden teolla. Minun tuurillani tammikuun puolessa valissa mannerta vavisuttaa hilliton lumimyrakka, jonka johdosta jaan turkkeineni jumiin vaikkapa Clevelandiin viideksi paivaksi. Katsotaanko?

Kaikesta paivat pitkat sohvalla makailusta, aamuun asti netissa riekkumisesta ja muusta yleisesta laskiksi heitosta johtuen menin jo paivissakin niin sekaisin etten uuden vuoden aattona edes tajunnut etta on uuden vuoden aatto ennen kuin iltakuudelta, kun mukulat ilmoittivat sivulauseessa valvovansa "ainakin kahteentoista asti". Ei niin, etta olisin juhlaan sen enempia valmistautunut, mutta olisi ollut mukava skoolata vuoden vaihtumista jollain muulla kuin kaapin peralta loytyneella valjahtaneella Pepsi Maxilla. Koko joululoman jatkunut Afrikan Tahti- turnaus huipentui vuoden viimeisina hetkina Esikoisen voittoon ja sita myota omistusoikeuden saamiseen talon ainoaan ja himottuun Fazerin Siniseen.

Kun puoliltaoin lasikaupalla Pepsi Maxia juoneet ja siita sokerihumaltuneet ja kofeiinipilvessa pitkin seinia poukkoilleet lapsukaiset lopulta saatiin kiinni ja tainnutetuiksi olikin vuoden vaihde suurin piirtein pulkassa. Tinoja ei valettu eika raketteja paukuteltu, mutta perinteinen Katsaus Menneeseen Vuoteen ehdittiin suorittaa Miehen kanssa ennen aamun valkenemista.

Vuosi 2011 oli kaikin puolin valtavan hieno vuosi, siita olimme yksimielisia. Tammikuussa toteutin pitkaaikaisen kauhufantasiani ja kavin laseroimassa silmani kuntoon. Sen enempaa puuttumatta operaation teknisiin yksityiskohtiin, niita jokainen voi perversioidensa mukaan kayda Youtubesta kurkkimasta, olen sita mielta etta se oli yksi elamani hienoimpia hetkia kun sain heittaa silmalaseilla vesilintua.

Helmikuussa annoin lopultakin anteeksi Anna-Leena Harkoselle. En ole kovin hyva antamaan anteeksi, tatakin kaunaa olen hautonut vuodesta 1984. Kun sain Harantappoaseen ensimmaista kertaa kateeni olin mykistynyt. Ahmin kirjaa yha uudelleen ja uudelleen, opin ulkoa pitkia katkelmia. Olin ihastuksissani, olin haltioissani, olin hurmaantunut. Juuri tallaisen kirjan minakin olisin halunnut kirjoittaa, juuri tallaisen. Jos olisin osannut. Uskaltanut. Ja tehnyt toita sen eteen. Haltioitumiseni muuttui pikkuhiljaa kateudeksi. Miksi, miksi juuri hanella on kaikki tuo taito loytaa ne oikeat sanat ja viela panna ne juuri oikeaan jarjestykseen. Miksi hanella oli kaikki ja minulla ei mitaan.Vuosien myota kateus muuttui kaunaksi. Olen aina ollut sita mielta etta Anna-Leena Harkonen on suomalaisen kirjallisuuden kirkkain helmi, aito kruununjalokivi enka saa koskaan tarpeekseni hanen teksteistaan. Mutta nyt olen antanut sen hanelle anteeksi.

Maaliskuussa kuulin puskaradion kautta etta entisesta luokkatoveristani oli tullut isoaiti neljankymmenen kahden vuoden kunnioitettavassa iassa. Buahhahaa, nauraa hohotin vahingoniloisena, siitas sait helvetin jakorasia. Emme olleet Tuoreen Isoaidin kanssa koskaan parhaita kavereita, enemmankin painvastoin,
Mita isot edella, sita pienet perassa, ilkamoin pahantahtoisesti ja selitin asiaa Miehelle yha uudelleen ja uudelleen.
- Ymmarran kylla etta 42-vuotias on nuori isoaidiksi, mutta mika siina mielestasi noin huvittavaa on, kyseli mies taysin kyydista pudonneena.
- No kuvittele nyt, isoaiti. Se horoperse on nyt virallisesti isoaiti!!!! Han on ikaloppu. Old bag. Vitun isoaiti, kuvittele!!!
- Kasittaakseni luokkatovereina te olette saman ikaisia, totesi mies vakavana.

Ilonpilaaja!

Vanheneminen on vittumaista puuhaa, mutta ainakin minulla on viela noin 15 vuotta aikaa ennen mummoilua. Se ehka riittaa, juuri ja juuri.

Huhtikuussa jouduin vahingossa kaupunkiin nimelta Asheville, NC ja loysin sielta Tontin, Jolle Aion Rakentaa Talon. Tontti on katsottuna, talo on piirrettyna, enaa pitaisi loytaa rahat ja aika haaveen toteuttamiseen. Ei sen kanssa ole kiiretta, se tulee kun aika on kypsa. Harantappoaseen Allun elamanfilosofian mukaan jokaisella tulisi olla paahaave ja pari sivuhaavetta ja Ashevillen talo on nyt virallinen sivuhaaveeni.

Heinakuussa sain Miehelta syntymapaivalahjaksi silikonirinnat. Koska kaikilla amerikkalaisilla naisilla nayttaa olevan silikonirinnat, miksei sitten minulla. Mutta koska olen naimissa maailman ainoan ihmisen kanssa joka on viela itarampi kuin mina, rintani ovat nyt sielta halvemmasta paasta. Sellaiset irtomallit, tiedattehan? Ei kun oikeasti... Olimme tavaratalossa ostamassa Miehelle uutta kesarompetta ja han halusi sovittaa jotakin mallia. Siina sovituskoppien laheisyydessa lorviessa katseeni kiinnittyi hyllyyn, jossa silikonirintoja oli joka lahtoon ja jokaiseen kuppikokoon. Kiemurtelin naurusta niita hipeloidessani, minusta ne olivat hulluinta mita olin koskaan nahny. Joten tietenkin sellaiset piti heti saada. Heitin paketin ostoskarryyn ja unohdin koko jutun saman tien. Mies lahti karrynsa kanssa tiskille ja mina painelin perassa. Matkalla jain kuitenkin sovittelemaan jotakin kenkaparia ja myohastyin traagisin seurauksin kassalta. Kohta havahduin siihen etta Mies painui niska kyyryssa ulos ovista, naama punaisena kuin raivolla sonnilla ja hoyryn noustessa paasta.

- Oli sitten viimenen kerta kun pistat tissivarkkejasi mun ostoskarryyn, han murisi korvat luimussa. - Mita se myyjakin mahtoi minusta ajatella kun yksin liikkeella oleva mies ostaa pari pakettia t-paitoja, parit shortsit ja pikeepaidat. Ja tekorinnat!

Lokakuussa sain pitkaan pyytamani oppitunnin noyryyden saralla. Karmiva totuushan on, etta Leijonan ja Kukon merkeissa syntyneena kannan ikuisena taakkana ylenpalttisen proystailyn, jatkuvan aanessa olon ja kukkoilun seka hillittoman poyhistelyn viittaa. Noin yleensa ottaen suhtaudun asiaan varsin maltillisesti, mika mina muka olen tahtien asentoa muuttamaan? Mutta joskus, sillointalloin, yon pimeina tunteina, unen tuloa odotellessa sita miettii etta jos jotain joskus voisi pyytaa niin pyytaisin vahan noyryytta. Etta joskus oppisin pitamaan suuni kiinni. Edes vahan aikaa.

Sita saa mita tilaa, hoilottaa Simo Silmu ja niin sain minakin. Noyryytta opiskeltiin lahes koko lokakuu ja sellaisella tahdilla etta vielakin on sapen maku suussa. Sen enempaa koettelemuksiani kehuskelematta paljastan vain etta kokemuksesta hengissa selvinneena ostin itselleni turkin. Ja kaksikymmentuumaisen tekotukan. Saas nahda mita mies siita sanoo, jos se joskus vaatehuoneen katkoista ihmisten ilmoille paasee...

Illman karikoita ei vuodesta tietenkaan selvitty, mutta tarkeinta on se etta pursi kelluu ja virta vie. Tasta vuodesta on tulossa upea, tiedan sen jo nyt, kahdestakin syysta. Ensiksikin, koska halpa kiinalainen ennustaja sanoi minulle niin, vaatimatonta viiden dollarin maksua vastaan. Ja toiseksikin, koska aion tehda siita sellaisen!