KOKOVARTALOPESU

Kaak! Nuoruuden innolla mutta totisin ja vakain aikomuksin aloitettu blogini a.k.a. syvien ajatusten sammio ja tajunnan virran vaahtoava koski tyrehtyi lahes tykkanaan ennen kuin oikeastaan ehti kunnolla alkuunkaan. Mutta onneksi vain melkein.
.

Jos oikeen tarkasti kuuntelee niin pieni, vaatimaton ajatusten lirina todistaa satunnaiselle ohikulkijalle etta hengissa ollaan, vaikkakin kyseenalaisissa sielun ja ruumiin voimissa. Vaikka viime merkinnasta on jo yli vuosi, en suinkaan ole ollut heittamassa kirvesta kaivoon vaan pikemminkin eraanlaisella hengahdystauolla. Keraamassa voimia. Hakemassa suuntaa ja tarkistamassa merimerkkeja. Suorittamassa henkista kokovartalopesua.

.

Kulunut vuosi on ollut henkisesti seka erittain raskas etta myos aarettoman antoisa. On ollut pelottavaa huomata etten ole lainkaan se, joksi itseani luulin vaan jotakin aivan muuta. Liittyyko tama oman elaman syvallisempi tarkastelu ja sitamyota sen muutos sitten tahan kuuluisaan neljankympin rajapyykkiin vai onko se vain pitkaan jatkuneen vittuuntumisen tulosta, en tieda. Sen kuitenkin tiedan, etta elaman suurissa kriiseissa kannattaa totuutta hakea sielta, mista se on ennekin loydetty. Kansan syvista riveista. Kuolemattomat 'Elama on ihanaa kun sen oikein oivaltaa', 'Mieluummin vahan hullu kuin tippaakaan tyhma' seka tietenkin 'Rikoo on riskilla ruma' ovat olleet ohjenuoriani viime kuukausien ajan.
.

Kuluneen vuoden aikana olen perannut elamastani pois hirvittavan maaran jaloissa pyorinytta roskaa; tarpeettomia ihmisia, tarpeettomia kiireita ja tarpeettomia tavaroita. Poistin osoitekirjastani sivut A ja B (Assholes and Bitches) ja elamanlaatuni kohentui todistettavasti ainakin 78%. Voin suositella tata esimerkiksi kaikille niille, joita edessa oleva joulukorttirumba vasyttaa jo etukateen. Ei tarvitse kuin kerran kylmasti kutsua Rouva Mulkvistia Rouva Mulkvistiksi, (tai kuten minun tapauksessani 'vitun makaroonilaatikkoa paistava parturi-kampaaja') ja voit olla varma etta lahettamasi joulukortti tulee bumerangina takaisin. Kun toistat taman tarpeeksi monta kertaa ja oikeiden ihmisten edessa niin jo ensi jouluna saat ostettua kaikki tarvitsemasi joulupostimerkit pelkilla taskun pohjalta loytyneilla kolikoilla. Katevaa ja uskomattoman tehokasta. Nain saastyneen ajan ja energian voit kohdentaa ihmisiin, joiden kanssa oikeasti haluat viettaa aikaasi.

.

Jatkuvaan kiireeseen ja paa kolmantena jalkana juoksemiseen loysin myos yksinkertaisen ja tehokkaan laakkeen. Pillerin nimi on EI ja se sylkaistaan ulos mahdollisimman kovalla aanella ja tahdaten mieluiten vastustajan vasempaan otsalohkoon. EI, en todellakaan halua valokuvata aneemisen nakoisen tyttaresi mallikansiota ilmaiseksi vaikka lapsemme ovatkin samalla luokalla. EI, en valita vaikka virkkuukerhosi nettisivut kaatuisivat vanhuuttaan, vaikka loytokoiraasi uhkaa kaasukammio ja vaikka vaimosi ei anna ja lapsestasi tulee kielipuoli. EI kiinnosta.

.

Kaiken rytinan ja raiskahtelyn aikana ovat jyvat erottuneet akanoista ja ne elaman todelliset kultakimpaleet, mielenkiintoiset ihmiset ja mielekas tekeminen ovat paasseet jalleen etusijalle elamassani. Vietin viimekesaisella Suomen turneella lukuisia hulvattomia tuokioita lyomattomissa retkueissa ja niita hetkia hellin muistoissani viela pitkaan. Ystavani Mika Terho, jonka loistavalta teokselta Kokovartalopesu tama postaus lainasi otsikkonsa, vietti kanssani ihanan yon Turun Ruissalossa. Ihana yo sujui Suomileffojen tyyliin valoisassa kesayossa temmeltaen tosin silla erotuksella etta tama keski-ikainen, silmalasipainen, ylipainoinen ja kaljuuntuva Tauno & Ansa- tyyppinen pariskunta tyytyi sylipainin sijaan leikkisasti vaittelemaan Voiko puutteeseen kuolla? vs Voiko vitutukseen kuolla? laatuisista skenaarioista.

.

Kesalomani parhaat paivat vietin kuitenkin yllattaen Forssassa, jossa sain nauttia livena LIAMKin huumorin sapelin kalistelusta *vilkuttaa* seka pikaisista pystykaffeista. Kaikille asiaa kuumeisesti pohtiville voin paljastaa, etta kylla, mies on aivan yhta hulvaton screenin molemmin puolin. Forssan kaupunginkirjaston poistomyynnista saalistin lahtiessani Clavellin Shogun, Tai-pan ja Gai-Jin kirjasarjat paatahuimaavaan yhteishintaan 6 euroa. Uskon vakaasti, etta jouluun mennessa puhun japania jo suhteellisen sujuvasti. Wakarimasen?

.

Forssan Ruostejarvessa alastomana kuviokelluntaa suorittaessani ja kuikan (hata)huutoja kuunnellessani totesin vihdoinkin tavoittaneeni sen kauan kadoksissa olleen 'etiapain vaikka pallit savessa'-mentaliteetin, jota ilman olen ollut niin kovin eksyksissa. Uskon vakaasti Ruostejarven laakkeenomaisiin ominaisuuksiin ja hyvaa tekeviin magneettikenttiin ja voin suositella kyseista jarvea seka tietenkin kuviokelluntaa kaikille itsensa valiaikaisesti munattomiksi tunteville ja siita karsiville henkiloille.

Mielekkaan tekemisen puutteesta ei meilla ole tarvinnut karsia enaa pitkaan aikaan. Olen suhteellisen innokas kotinikkari eli remontti-reiska ja vuosien mittaan olen ajankulukseni ja pelkasta tekemisen ilosta tehnyt useammankin lattiaremontin, poistanut pari tarpeetonta seinaa, asennellut tusinoittain upotettuja valaisimia sisakattoihin, maalaillut, listoittanut ja uusinut milloin mitakin.

.

Alkusysayksen tamankertaiselle remontille antoi kesakuinen pikkuistakin pienempi tulipalo. Mun viidentoista minuutin zen-hetki koetaan kerran kuukaudessa kun siivooja kay puunaamassa nurkat. Viisitoista vaivaista minuuttia ma olen tyyni ja viattoman onnellinen tahrattoman puhtaassa kodissani, tuoksuvia liinavaatteita poyhien ja narskuvan puhtailla lattioilla astellen. Se kestaa noin viisitoista minuuttia kunnes ensimmainen epeli sitten pudottaa hillopurkin lattialle keittiossa, toinen pissii ohi ponton ja kolmas marssii 47 numeron koiranpaskaisilla lenkkitossuillaan pitkin kamppaa 'ku ma en oo tottunu ottaan kenkia sisalla pois' ja siita se alamaki sitten taas alkaakin.

.

No enivei, siivoojien kuivausrumpuun heittamat lattiaratit olivat ilmeisesti paastaneet itsestaan niin paljon nukkaa etta sihti oli mennyt tukkoon ja kuumuus oli sytyttanyt nukan palamaan. Olin edellisella viikolla siirtanyt kymmenen vuotta keittion nurkassa kokottaneen jauhesammuttimen allaskaappiin pois nakyvista eika mies rukka, kesken suihkun ja palohalytyksen pelattamana ollut sita hatapaissaan loytanyt. Niinpa han tyytyi soittamaan paikalle palokunnan ja lappaamaan amparilla vetta kuivausrumpuun niin paljon kuin ehti. Vesi ei paloa sammuttanut vaan valui valikatosta lapi alakertaan ja teki omia tuhojaan. Tassa vaiheessa ma saavuin kotiin, nappasin jauhesammuttimen keittion katkoista ja tyhjensin sen kuten Upinniemen Palokoulutuskekusken sammutuskursseilla vuonna nollanelja harjoiteltiin, lahietaisyydelta suoraan liekkeihin. Palokoulutuskeskuksen ansioituneet palokouluttajat unohtivat kuitenkin kertoa, etta lahietaisyydelta umpinaiseen sylinteriin lavaytetty sammutusjauhe polahtaa hetikohta ja suhteellisen akaisesti takaisin sammuttajan silmille ja leijuu sitten seuraavan kymmenen minuutin ajan joka jeesusksen koloon ja nurkkaan ja pinnalle siina huushollissa. Olisihan mun pitanyt se itsekkin tajuta, mutta siina hotakassa kun kaasukayttoisen kuivausrummun tayttoluukusta lyovat metriset lieskat, alaston mies juoksee pallit heiluen amparit kasissaan pitkin kamppaa, loiskutta puolet hyvaa tarkoittavista sammutusvesistaan pitkin lattioita, liukastuu sitten ampareinensa siihen sammutusveteensa ja huutaa ja haslaa muutenkin niin saatanasti, en sitten jotenkin alynnyt...

.

Tahan saumaan, kaiken sammutusveden ja sammutusjauheen keskelle ryntaavat sammutusjoukot, puolentusinaa raavasta miesta paskaisissa saappaissaan ja nokisissa vetimissaan, kirveet ojossa. Oli sanomattakin selvaa, etta mun zen katosi kuin pieru Saharaan kun katselin sita sotkua.

.

Palo tuli sammutettua, kamppa siivottua ja vakuutuskin korvasi uuden kuivurin, mutta laminaattilattia protestoi kylpyaan sen verran pahasti etta vaihtoon meni. Juuri kun sain ylakerran lattian valmiiksi, niin olikin vuorossa alakerran vessan remontti ja samaan syssyyn paatti viela kattokin vuotaa, niin etta kamppa on viimeiset puoli vuotta muistuttanut enemman rakennustyomaata kuin ihmisasumusta. Ei tama remontointi ehka ole yhta halpaa kuin perinteiset terapiamuodot, mutta voin kertoa etta vaikuts on valiton ja irreversible. Siina pienet murheet menettavat merkityksensa kun otsasuoni pullottaen vaantaa vaarankokoista ruuvia vaarille jengoille tai sahaa kolmannen kerran lankkua puoli tuumaa liian lyhyeksi. En suosittele, mutta kokeiltu on.

.

Nailla evailla siis jatketaan sulkien pollyttelya, saas nahda kuinka amman kay!

USKONPUUTE

Meilla ei kotona harrasteta kovin paljoa jumaluuksia. Kun kahdeksan vuotta sitten menin naimisiin eri uskontokuntaan kuuluvan miehen kanssa en saanut kirkkohaita eika minua loitsuttu miehelaan traditionaalisen pitkan kaavan mukaan. Viiden minuutin siviilivihkiminen tennistossut jalassa sopi luonteelleni paljon paremmin kuin kolmen vartin messuaminen kalmistonhajuisessa kirkossa puolituttujen sukulaisten edessa. Suomessa ollessa ei kirkossa kaynti koskaan kuulunut harrastuksiini, taalla viela vahemman vaikka vaihtoehtoja kylla loytyisi joka lahtoon ja eri asteisiin mielenhairioihin.

.

Lapset on kastettu isansa esimerkkia seuraten katolisiksi, mutta isansa esimerkkia seuraten he eivat ole asiasta moksiskaan. Kirkossa on kayty viimeksi kaste saamassa ja siita he eivat luonnollisestikaan voi kovin paljoa muistaa. Omaan luterilaisuuteni vedoten olen putsannut kateni asiasta ja koska kouluissa ei uskonnon opetusta sallita, on jalkipolven hengellinen kasvatus jaanyt taysin Miehen harteille. Ja kovin hyvin Mies rukka ei ole leiviskaansa hoitanut. Olisihan minun pitanyt jo aavistaa jotakin, kun viime jouluna seimiaseltelmaa pystytettaessa pyysin Esikoista asettamaan Jeesus-vauvan seimeensa ja seimen talliin. Okei, tokaisi poika tomerasti ja kavelytti talliin aasin...

Asioiden karmea tila paljastui kokonaisuudessaan viime maananataina, kun aamuruuhkassa istuessa kaytiin takapenkin pakanoiden kanssa seuraava keskustelu.

- Mom, what's Hanukkah? kysyi Esikoinen.
- Hanukkah is a Jewish celebration, like out Christmas. But we are not Jewish, we don't celebrate Hanukkah.
- We're not? What are we then?
- You guys and Daddy, you are Catholics. I am lutheran.

Esikoinen miettii pitkaan ja hartaasti vaikeita sanoja, kohauttaa sitten olkapaitaan.

- Oh, I thought I was caucasian...
- And I am not Catholic, I am Capricorn, riemuitsi tiedostaan varmana Kuopus.

ALA RYPPYILE!

Lievasti maanis-depressiivinen luonteeni on viime aikoina vetanyt uhkaavasti depression suuntaan, keskeneraisia projekteja keraantyy joka puolelle eika mistaan tule mitaan valmista. 'Voi, voi, kun tarttis...' ja 'Ai niin, tuokin viela!' mutisten vaellan huoneesta toiseen, siirran pyykkipinoja nurkasta nurkkaan ja vastaamattomien puhelin- ja sahkopostiviestien lokero pursuaa saumoistaan.

.

Kaaosta ei lainkaan ole helpottanut se, etta Maaginen ja Vallan Kauhistuttava Tapahtuma, nelkyt-vee tuli sitten lopultakin viime viikolla tayteen. Rajan ylitys tapahtui ilman sen suurempia juhlallisuuksia, sankyyn tarjoiltu aamukahvi ja varttitunti lehden lukua, mitas sita tassa iassa enaa sen suurempia osaisi toivoakkaan. Olin tarmokkaasti varustautunut uudelle kymmenluvulle siirtymiseen ostamalla elamani ensimmaisen purkin ryppyvoidetta, jota juhlapaivaa edellisena iltana sivelin innokkaasti naamavarkkiini. Aamulla saatoin lievan pettymyksen vallassa todeta etta hukkaan meni sekin satanen, peilista ei katsonutkaan mainoksen jumalainen kaunotar vaan sama vanha naama, ryppyineen kaikkineen. No joo, enpa olisikaan halunnut olla Eva Longorian nakoinen... Ja sitapaitsi, taytyyhan heille antaa hieman tasoitusta...

.

Syva epaluuloni ryppyvoiteita kohtaan juontaa juurensa kaukaisesta nuoruudesta, jolloin kokeilin salaa aidin silmanymparysvoidetta, huonoin seurauksin. Oli tyttokaverini rippijuhlat ja mina halusin, luonnollisesti, nayttaa niin kauniilta kuin vain viisitoistakesainen voi. Hetken mielijohteesta paatin edellisena iltana lainata aidin mita lie Ryppy-Niveaa, jota sivelin silmanymparyksiini paksun kerroksen. Hahaa, siitas sait Luontoaiti! Mikali olit ajatellut rypyttaa silmanymparykseni yon aikana, minapa olin varustautunut! Muistan kylla miten yolla herasin silmien kirvelyyn mutta mitapa sita ei nainen kauneuden eteen karsisi. Herattyani ryntasin puolisokeana kylpyhuoneeseen ja enka ollut uskoa silmiani, kirjaimellisesti. Marjapuuronvaristen, yhteenmuurautuneiden silmaluomieni valista pystyin toteamaan etta tulos oli kaikkea muuta kuin viehkea ja tyttokavereiden tirskunta kaikui kirkon holveista niin mieleenpainuvan aanekkaasti, etten ole moisiin myrkkyihin sen koommin koskenut. En ennenkuin nyt, enka tieda mahtaako tamakaan niin pitkakestoinen kokeilu olla...

PETIKAVEREITA

Mies, perheen ahkera leivantuoja on taas reissussa. Vasta lauantaina han palasi jostakin Equadorin takamailta ja jo maanantai-illalla piti lahtea taas. Valissa matkalaukkujen purku, pakkaus ja taas mentiin. Sellaista se on, reissulassen elama ja reissulassen vaimolle se sopii erinomaisesti. Kun mies on poissa, sujuu arkirutiinien pyorittaminen armeijamaisella kurilla ja komennolla helposti ja tehokkaasti. Mukulat nousevat aamulla ylos, kaivavat kaapista vaatteet paalleen, vetavat kaurapuurot naamaansa ja ryntaavat ulos leikkimaan. Sisalla kaydaan paivan mittaan hakemassa valipalaa, vaihtamassa sadettajan alla kastuneita vaatteita kuiviin ja saamassa satunnaisesti ensiapua ja aidin sylia kolhiintuneisiin polviin, kyynerpaihin ja itsetuntoon. Kuopus santasi tippa silmassa sisalle kesken leikin eilen ja istui alahuuli vapattaen keittion poydan aareen.

-Mika hatana, tuliko teille riitaa jostain, kysyin huolestuneena

-No kun Isabella ei leiki mun kanssa.

-Miksi? Mita tapahtui?

-Mulla on kaikki urheiluvalineet valmiina, mutta se vaan istuu penkilla Vanessan kanssa ja laittaa kynsilakkaa. Tytot!

Viimeinen kommentti tuli sellaisella aanenpainoilla ettei ollut epailystakaan mita Kuopus kyseisesta ihmislajista ajatteli. Tytot, niinpa niin. Viela ehka vuoden tai pari leikkivat pihan pienet tytot ja pojat keskenaan ja sitten alkaa vaistamaton biologinen muutos vaatia veronsa. Tytot sukeltavat yha syvemmalle kynsilakkojen, huulikiiltojen ja Hanna Montanan maailmaan ja jattavat pojat holmistyneena seisomaan pihamaalle pesapallorapyloidensa ja Star Wars miekkojensa kanssa.

Kymmenen vuoden paasta kun aanenmurroksesta karsivat kaksimetriset satakiloiset pojanmotkaleet alkavat tosissaan ottaa selvaa tyttojen sielunelamasta tai ainakin anatomiasta ollaankin jo aivan eri mittaluokan ongelmien aarella. Tyttoystavia ja tytto-ystavia tasta talosta tuskin tullee puuttumaan, sen verran edustavat geenit ovat pojat perineet, tieda sitten kenelta. Mutta siihen on viela kymmenen pitkaa vuotta, toistaiseksi pojille riittaa se, etta daddyn ollessa reissussa he paasevat aidin viereen nukkumaan. Yolla, vieressa tuhisevia petikavereitani katsellessani en voi kun ihmetella aikaansaannoksiani. Niin pienia ja niin taydellisia. Viela kun oppisivat olemaan piereskelematta pitkin yota...

SYNTISET NAISET

Paheiden summa on vakio, sanotaan. Itsellani on hyvin vahan paheita, niin vahan etten millaan muotoa kehtaa kutsua itseani paheelliseksi sanan oikeassa merkityksessa. Ylensyontia ja satunnaista salatupakointia tuskin voidaan pitaa kovin painavina synteina, puhdas ja pyyteeton vahingonilo ja tyhmien ihmisten kustannuksella ilakoiminen sen sijaan vetavat luonnekuvausta hieman miinuksen puolelle. Koska hyveitakaan ei ole kovin montaa, ainakaan lueteltavaksi asti, asetun varmasti johonkin siihen mittarin keskivaiheille, johonkin tylsan ja keskiverron valimaastoon.


Vahingonilo ja typeryksille nauraminen ovat tassa maassa erittain helppoja ja suosittuja harrastuksia, kiitos jokailtaisten TVsta pursuavien tosi-tv sarjojen. Kahden firman ja yhden huushollin pystyssa pitamiselta jaa hyvin vahan aikaa ja energiaa television katsomiseen, mutta yhteen sarjaan olin taysin koukussa. Tiistai-iltaisin kaapelikanavalla esitetty tosi-tvn helmi Real Housewives of OC on niin uskomatton puhtaaksi jalostettua skeidaa, ettei sita voi kuin ihailla. Sarjassa seikkailevat kuusi Kalifornian Orange Countyn kaunotarta; vahattua, nypittya, blondattua, leikeltya, mankeloitua ja kireaksi pingotettua kotirouvaa elaman perimmaisten kysymysten aarella, kuten "Poikani on narkomaani, otanko siis botoxit vai restyleenit?" seka "Mieheni kuolee kohta syopaan, hassinko huomenna naapurini pojan, allaspojan vai molempien kanssa?" Sarjan ihmislaheisten aiheiden, helposti samaistuttavien paahenkiloiden ja paallekayvan wannabe-hajun lisaksi minua viehattaa suunnattomasti se, etta sarjassa seuratut kotirouvat uskovat aivan oikeasti olevansa ihailtuja julkisuuden henkiloita. Jatkuva lounastaminen merenrantaravintoloissa, kaiken sorttinen kohtausten jarjestaminen juhlissa ja muilla julkisilla paikoilla seka ylenmaarainen limusiinilla edestakaisin ajelu pitavat nama peroksidipaat kiireisina kuukaudesta toiseen. Heidan mieliinsa ei koskaan tule iskemaan epailys siita, etta joku pitaisi heita ja heidan elamantyyliaan huvittavina. Tai mikali iskisikin niin senhan saa nopeasti hoidettua parilla drinkilla ja shoppailukierroksella. Sarjan spin offit, Real Housewives of Atlanta, New York ja New Jersey jatkavat samalla kaavalla mutta eivat tule koskaan vajoamaan yhta alas kuin alkuperaiset OCn kotirouvat.

Jos omistaisin edes yhden tai kaksi isompaa pahetta niin lahettaisin varmasti hakemuksen tuotanoyhtioon. Castin call seuraavaa spin offia varten on nimittain juuri nyt menossa. Real Housewives of Chicago nahtaneen mahdollisesti jo vuoden paasta syksylla. En malta odottaa!!!

ALKOHOLISTI

Taman vuoden alussa syntyi Chicagon suomalaisjarjestojen puheenjohtajien samppanjabrunssilla ajatus siita, etta jokin saannollinen mutta epavirallinen kokoontumis- ja seurustelumahdollisuus tulisi talla kahdeksan miljoonan ihmisen talousalueella asuville suomalaisille jarjestaa. Tata ylevaa ja kaunista ajatusta juhlittiin rouvien puheenjohtajien toimesta voimallisesti samppanjan ja osterien voimalla, ottaen kuitenkin huomioon etta oli sunnuntaipaiva ja kello hadin tuskin aamukymmenen.

,

Nain syntyi Baarikarpanen, kerran kuussa kaikille suomalaisille avoin baari-ilta kaupungin sydamessa. Idean synnytyksessa mukana olleena olen tuntenut suurta iloa siita miten suosituksi baari-ilta on kuukausien aikana tullut seka iloisesti yllattynyt siita, miten monta uutta suomalaista ystavaa olen jo siella tavannut. Kotirouvan baari-illat ovat sen verran harvinaista herkkua etta niihin on mentava kun tilaisuus tarjoutuu, vaikkei aina niin kauheasti huvittaisikaan. En mina muuten, mutta kun tuppaavat olemaan vahan myohaisia nama illanvietot ja on pakko tunnustaa, etta itsella tahtoo silma lupsahdella jo siina vaiheessa kun porukan vauhdikkaimmat vasta alkavat lahtea kayntiin. Puolustuksekseni todettakoon, etta on ollut aika, jolloin ravintolaan lahtiessa pohjiksi vedettiin vinkkupullo tai pari, yo reivattiin puhtaalla suorituksella ilman extacya tahi muita lisaaineita ja aamulla kotiin tultua vaihdettiin vaatteet ja mentiin paivaksi toihin. Tama tapahtui todistettavasti useaan otteeseen Suomen Turussa kultaisella yhdeksankymmentaluvulla, aikana ennen kaiken maailman euroja ja Idoleita. Mutta ei enaa. Heti iltayhdeksan jalkeen jo luonnostaan lievasti likinakoiset silmat harottavat pakollisen Guinnesin jalkeen jo niin pahasti etta on turha edes yrittaa reivata muuta kuin oma ahterinsa kotiin ja peiton alle. Asiasta tietoisena koitan venyttaa ainokaista drinkkiani mahdollisimman pitkaan ja tama kyseenalainen kaytos on pistetty merkille suomalaisten ystavieni piirissa. Viime kerralla kissa lopulta nostettiin poydalle ja baaritiskiin nojaten kaytiin, ei juomisestani vaan juomattomuudestani seuraavanlainen vakavaakin vakavampi keskustelu:

.

- Ottasit sa jotain, jonkun paukun vaikka, ma voin tarjota

- Ei kiitos, ma oon ihan hyva nain

- Tota samaa lasia oot kantanu koko illan...

- Miten niin? Mita sitten?

- Niin etta onks sulla Marianne joku ongelma?

- Miten niin?

- Niin etta et kai sa oo joku alkoholisti tai jotain?

- ?????

NAAPURILAHIO

Ma olen mielestani aika ihmislaheinen tyyppi, ihmiset ja niiden tarinat kiinnostavat mua kovasti ja mulla on laaja ystavapiiri jota kasvatan mieluusti. Joskus sita kuitenkin tapaa ihmisia joiden kanssa ei tule toimeen, joita ei voi sietaa vaikka kuinka yrittaisi. Sellaisen ihmisen tavatessani haivyn yleensa hiljaa takavasemmalle ja yritan valttaa kontaktia.

Aina se ei kuitenkaan onnistu, joidenkin ihmisten kanssa on pakko co-exist vaikka kuinka tekisi mieli latkaista turpaan tai ainakin tumpata maanrakoon viiltavilla kommenteilla. Naapurini on juuri sellainen korville vedeltava inhokki, jonka tavatessani multa palaa hihat valittomasti. Naisen nimea en muista vaikka voin vannoa etta han on itsensa esitellyt mulle lukuisia kertoja (jonkinlaista valikoivaa muistia siis) mutta kutsun hanta mielessani nimella Fog horn, Sumutorvi. Torvella on kaksi pienta tytarta, Rachel ja Shannon, joiden kanssa han viettaa paljon aikaa sisapihallamme, sopivasti juuri meidan ikkunamme alla. Torven mies, hiljainen harmaatukkainen Herra Hiiri on myos kuvioissa mutta han on sellainen vedella jatkettu kevytmaito ettei hanta paljoa edes pihalla huomaa, saati sitten kuule. En ma ole mikaan queen of the cortyard, ei mua tarvitse kenenkaan miellyttaa, mutta tuon naisen kohdatessani mun on todella vaikea peittaa artymystani. Ma olen varma etta yksi kaunis PMS-paiva ma rajahdan sille totaalisesti ja revin silta silmat paasta. Torvella on maailman arsyttavin I am the boss-aani ja niinkuin se ei riittaisi, sen pitaa myos olla koko ajan aanessa. "Rachel, come here now. NOW. Rachel, come here. Rachel if you don't come here now Mommy will have to take you inside. Rachel, Mommy's talkin to you..." Tunnista toiseen, samalla helvetinmoisella aanella Torvi komentaa laumaansa ja saa mut repimaan tukkaani. Toistaiseksi en ole keksinyt parempaa maanrakoon tumppaavaa kommenttia kuin "Shut the fuck up!" joka ei kuitenkaan ole kovin alykasta eika viiltavaa. Koitan siis valttaa hanta parhaani mukaan ja sulkea ikkunat aina kun naen hanen tulevan ulos. Rachel rukka, ma naen jo kuinka se teini-ikaisena kapinallisena hiipii yolla aitinsa makuuhuoneeseen ja viiltaa silta kurkun auki. Eipa mylvi eukko enaa...

.

Toinen armas naapurini on enemmankin saalittava kuin arsyttava tapaus, mutta esiteltakoot hanet nyt tahan samaan syssyyn. Rouva Ufon oikeaa nimea en ole koskaan edes kuullut vaikka olemme olleet naapureita yli kahdeksan vuotta. Herra Ufo on ihan ok, samoin Neiti Ufo ja Nuori Herra Ufo, perheen esiteinit lapset. Ufolla on pienet, punaiset, aarimmaisen arat silmat, joita han suojaa laskettelulaseilla. Kesat, talvet, sisalla ja ulkona. Onhan se hyva etta suojaa, silla Ufo liikkuu ulkona usein lasten potkulaudalla, viilettelee tuhatta ja sataa pitkin jalkakaytavia ja siinahan saattaa joutua vaikka hyttynen silmaan tai jotain. Talvisin komeuden kruunaa kiiltava hopeanvarinen myssy, nimi on siis mita osuvin. Ufo on harmiton naapuri, joka elaa omissa maailmoissaan eika ota kontaktia kehenkaan paitsi mikali on aivan pakko. Tallainen valitettava pakko sattui pari viikkkoa sitten, kun Esikoinen heitti vahingossa hanta tennispallolla paahan. Esikoinen rakastaa pesapalloa ja viettaa tuntikausia ulkona heitellen palloa tiiliseinaa vasten ja harjoitellen koppeja. Jostain kumman syysta mutta aivan taatusti vahingossa seinasta kimpoava tennispallo onnistui osumaan Ufoa suoraan keskelle lievasti lahoa paanuppia ja siitahan riemu repesi. Voi kiesus. Ufo putosi silta seisomalta ensin polvilleen, sitten kyljelleen, selkapiita repivan karjunnan saestamana. Ma olin vahalla pissata pelastyksesta housuuni kun en aluksi tajunnut mista oli kyse, luulin tietenkin etta omille lapsilleni oli sattunut jotakin. Juoksin tuhatta ja sataa ulos, kaivoin karjunnasta pelastyneen Esikoisen ulos puskasta ja komensin hanet sisalle. Muut pihan lapset seisoivat kunnioittavan valimatkan paassa kuolemaa tekevasta Ufosta, pienimmat imivat silmat suurina peukaloitaan. Hatistelin lapset kauemmaksi ja lahestyin varovasti Ufoa joka oli jo taantunut istuma-asentoon ja karjui kostoa ja kuolemaa, ensimmaista Esikoiselle ja jalkimmaista mita ilmeisemmin itselleen. Onhan se tosi ettei hullu hakkaamalla terveeksi tule mutta kylla taas tuli mieleen etta pitaisiko tuotakin kopauttaa hieman etta hiljenisi. Talutin ainakin aivoverenvuodosta, migreenikohtauksesta, katkenneesta solisluusta, nyrjahtaneesta nilkasta yms.yms. karsineen Ufon kotiinsa, josta han kuitenkin palasi viiden minuutin jalkeen takaisin ulos; uhkailemaan hautajaisilla, lakisyytteella ja sosiaaliviranomaisilla. "I hope you have your insurance policies taken care of, because this is gonna cost you millions!" han viela huokaisi sovitellen kaulalle pudonneita ufolaseja takaisin paahansa. Siina vaiheessa en enaa osannut olla hiljaa vaan lauoin muutaman valitun sanan hanen laakityksestaan ja sen puutteesta. Juttelin myohemmin illalla Herra Ufon kanssa ja han amerikkalaiseen sokerikuorrutettuun tapaan kertoi etta heilla on perheessa issues, joita he parhaillaan ratkovat ja etta vaimon lupaamaa lakisyytetta ei ole talla kertaa tulossa. Pahoittelin kohteliaasti epasopivia sanojani ja huokaisin samalla helpotuksesta, silla taalla lakijuttujen luvatussa maassa ei koskaan voi tietaa mita tapahtuu. Kaikenlaisia kummajaisia siis...

kuva